Doi Chiang Dao

Doi Chiang Dao on yli 2 km korkea vuorenhuippu joka sijaitsee eräässä luonnonpuistossa vajaan 40 km Burman (Myanmarin) rajalta. Meidän retkemme suuntautui niihin maisemiin oppaamme Charanin johdolla. Luonnonpuistoon pitää olla etukäteen anottu lupa patikoida ja olinkin sopinut retkestä muutaman kuukauden etukäteen. Olimme kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväisiä retken järjestelyihin, jos pientä miinusta hakee niin se oli auto jolla meitä kuljetettiin. Ahtauduimme takapenkille jossa mies (186 cm) ei mahtunut istumaan suorassa. No, takaisintulomatkalla istuimme perithaimaalaiseen tapaan avolavalla jossa oli todellista matkantekemisen tuntua.

Charan kuljettajineen haki meidät aamulla kahdeksan aikaan hostellilta. Olimme pakanneet kummallekin päiväreput ja jättäneet hostellin varastoon isot rinkat: tulisimme takaisin patikoinnin jälkeen. Tämä on kätevin tapa saada tavarat säilytettyä patikoinnin ajan. Poikkesimme maaseudulla tienvieressä pienessä "loimutuspaikassa", josta ostimme herkkua nimeltä Khao laam, englanniksi sticky rice in bamboo. Nuoren bambun sisään on laitettu tahmeaksi keittyvää riisiä, jossa on kookosmaitoa ja sokeria ja muutamia papuja. Tätä seosta on annettu olla bambussa yön yli ja seuraavana aamuna se laitetaan aivan kuten meidän loimulohi. Loimutuksen jälkeen herkku on valmis, kuin makeaa uunipuuroa söisi, toki koostumus on kakkumaisempaa mutta paahtunut herkku on todella hyvää.

Poikkesimme mennessä Chiang Dao cave -tippukiviluolalle, jonka sisään oli rakennettu temppeli. Täytyy sanoa että niin mahtavia luolia Borneossa nähneenä, ei tämä tehnyt suurta vaikutusta, vaikka olikin ensimmäinen näkemäni temppeli luolan sisällä. Luolan jälkeen suuntasimme luonnonpuistoon jossa söimme thaimaalaista take away -lounasta: riisiä, mausteista soijakastiketta, chilitahnaa ja kanaa. Ei kuulosta kummoiselta mutta oli erittäin maukasta. Lounaan vahvistamina lähdimme kiipeämään todella jyrkkää mäkeä ylös. Kun on edessä viidakkoinen vuori, ei edessä olevsta matkasta näe kuin pienen pätkän, joten ei todella tiedä mitä tuleman pitää. Meille lähti vielä kantajaksi Chai, viehättävähymyinen nuori poika, jonka kantamus oli luultavasti lähellä hänen omaa piskuista painoaan. (Teltat, ruuat vedet...) Me suuret farangit kevyine reppuinemme puuskutimme perässä. No, itse asiassa Chai pinkoi edellä ja odotteli kantamus sopivaan kiveen nojaten meitä aina jonkun mutkan takana. Hidas paarustaminen kanssamme olisi varmasti ollut hänelle liian raskasta. No, kyllä mekin kannoimme painavia reppuja, olihan siellä kolmen päivän varustus ja muutama pullo vettäkin.

Jossain vaiheessa savinen jyrkkä rinne lopulta loiveni käveltäväksi ylämäeksi. Muutamia kertoja jouduin kysymään itseltäni, että pystynkö tähän. Vastaus tuli pienellä viiveellä mutta oli se sentään aina myöntävä. Kiipeämisen viimeisellä osuudella mäki jyrkkeni vielä viimeisen kerran sellaiseksi, että sain kyllä jalan nostettua ylös seuraavan kiven koloon, mutta en enäåä saanut ponnistettua kroppaani siitä ylös. Onneksi kädet olivat levänneet ja vieressä olevista kallion lohkareista sai hyvän otteen: kiskoin itseni askel askeleelta ylös. Kiipeämisellä oli 6 km pituutta ja nousua perusleirille noin 700 m korkeudesta 2 km korkeuteen. Tämä vei meiltä kolme ja puoli tuntia eikä matkalla juuri pysähdelty. Leiripaikalla huipun juurella lepäsimme ehkä puolisen tuntia ennen kuin lähtisimme viimeiselle taipaleelle kohti puutonta huippua, joka oli leiriä noin 200m korkeammalla. Löysin repun taskusta pussin pohjalta salmiakkeja, eivätkä ne ole ikinä maistuneet niin hyviltä. Pidin yhtä kielen alla ja toivoin että vereeni imeytyisi vähän sokeria jotta jaksaisin vielä kivuta huipulle asti.

Telttojen pystytystä ennen huipulle kiipeämistä. Kuvassa naapurin "kolmen rouvan" teltta.
Kiipeämismatkana viimeinen ponnistus oli noin puoli kilometriä ja vei meiltä puolisen tuntia. Oli hyvä kokemus olla jaksamisen rajalla, katsoa sitä silmään ja jatkaa matkaa. Askel askeleelta veti tai ponnisti itseään ylös. Yksi askel kerrallaan ajatteli että kyllä minä vielä tämän jaksan. Sisusta kai siinä lopulta oli kyse.

Huipulla oli muutamia muita ihmisiä ja istuskelimme siellä uupuneina jyrkänteen länsireunalla katsomassa auringon painumista "Three brothers" huippujen taakse.

Pilvet liukuivat pitkin huippuja kietoen niitä välillä pois näkyvistämme ja taas seuraavassa hetkessä paljastaakseen ne meille uudelleen. Pilvet ja aurinko huolehtivat siitä että näkymä vaihtui koko ajan. Auringon painuessa punaisen taivaanrannan taakse ilma viileni huomattavasti ja pimeys alkoi tulla: lähdimme pinkomaan vauhdilla rinnettä alas. Pelkäsin sitä, että joutuisen savista terävää kivikkoa pitkin menemään sysipimeässä (vaikka oli meillä otsalamput mukana), mutta onneksi ehdimme juuri ja juuri pois pahimmilta kohdilta ennen pimeyttä.

Leirillä oli jo teltat pystyssä ja sieltä täältä näkyi nuotiosavuja, kantajat siellä valmistivat meille ruokaa. Telttamme oli tavallinen kahden hengen teltta, taisi olla juuri saman mittainen kuin mieheni, mutta ei sentään joutunut nukkumaan kulmittain. Saimme makuualustat (vähän erikoiset kangaskaistat joiden välissä meni pakkasmaton kaltaisia soiroja) ja makuupussit. Itsellämme oli silkkipussit jotka toimivat lakanana. Huipulla oli melko kylmä eli minulla oli ylläni urheilukerraston pitkät kalsarit ja fleecehousut, korkeakauluksinen poolopaita ja ultrapehmeä hupullinen fleecetakki. Jalassa vielä paksut norjalaiset villasukat. Niin varustautuneena sitten silkkipussiin, makuupussiin ja teltan vetoketju kiinni joten ilmaa sai silläkin tavalla vähän lämpimäksi.

Ennen nukkumaan menoa söimme nuotiolla valmistettua herkullista ruokaa. Lajeja oli useampiakin, mikä oli miehiltä niissä oloissa hieno saavutus. Todella hyvää ruokaa, eikä pelkästään sen vuoksi että lounaasta oli aikaa jo 7 tuntia. Vetäydyimme heti ruuan jälkeen telttaan, väsymys oli melkoinen. Sitä ennen ihastelin vielä tähtitaivasta joka tuntui olevan niin lähellä, niin täynnä tähtiä joita en ole koskaan nähnyt, yhtenä tuikkivana mattona päidemme yllä, vuorenhuippujen muodostamassa pienessä maljassa, kaukana kotoa. Ryömimme pussukoihimme ja thainkielisen puheensorinan kaikuessa leirinuotiolta korviin, yritimme saada unta kovalla alustalla. (Olimme ainoat ei-thainkieliset siellä ylhäällä.)

Heräsin sateen ropinaan. Meillä oli herätyskello soimassa klo 05, jolloin kiipeäisimme toiselle huipulle katsomaan auringon nousua. Tulisiko siitä nyt mitään? Salassa toivoin että jospa sade estäisi sen... Sateen ropivan yltyi valtavaksi pauhuksi, tuuli kierteli voimakkaina puuskina pitkin leirin eri puolia, kiersi piiskaten vettä taivaan täydeltä ja ravistelemassa meidänkin telttaa - kastelemassa lopulta jalkopäädyn kokonaan. Klo 05 Charan huutelee teltastaan: koko huippu on sadepilven peitossa, liian vaarallista lähteä liukastelemaan pimeydessä ylös. Seuraavat kaksi tuntia nukuin kuin tukki. Seitsemältä nousimme ylös, sieltähän se aurinkokin tuli vähitellen meitä lämmittämään ja puristelimme vettä varusteistamme ja söimme aamiaista. Tarjolla oli tulisesti maustettua riisiä tai cornflakesia kookosmaidolla ja kahvia, joten söimme sitä. Charan pilkkoi monta pientä banaania sekaan ja se oli hyvä ja energiapitoinen startti aamun vaellukselle: lähtisimme takaisin alas. Tosin patikkareissu ei vielä tähän loppunut enkä osannut odottaakaan mitä seuraava yö toisi tullessaan.