Heräsimme seitsemän aikaan nukuttuamme viimeiset kaksi tuntia kuin tukit. Vääntäydyimme ylös teltasta katsomaan uutta päivää. Rankkasade oli pessyt lähitienoot, mutta oli pyörinyt lähinnä täällä huippujen alueella, myöhemmin huomasimme että laskeutuminen ei ollut vaikeaa koska mutainen polku oli yhtä sitkeä kuin edellisenä päivänä. Ei sitä kuivaksi voinut sanoa (jalat pohkeista ja siitä alaspäin mutaantuivat väistämättä), mutta muta ei ollut onneksi muuttunut liukkaaksi liejuksi.
Chai oli lähtenyt hakemaan jo uusia matkailijoita huipulle, joten häntä emme enää nähneet emmekä saaneet kiitettyä varusteidemme kantamisesta. Oppaamme Charan kertoi myöhemmin yrittävänsä toppuutella Chaita tekemästä liikaa työtä. Esimerkiksi juomaveden kantaminen huipulle on raskasta työtä, kantajilla on usein 30 kilon kuorma selässään. Kooltaan nämä kantajat ovat länsimaiseen ihmiseen verrattuna yläasteikäisiä poikia ennen murrosikää. Tuntuu todella ristiriitaiselta olla patikoijana huipulla. Meidän takiamme nämä nuoret miehet raatavat ja todennäköisesti saavat raadannastaan elinikäiset selkävaivat. Samaan yhtälöön kun tuo vielä halun kerätä rahaa elintason kohottamiseksi ja vanhuuden eläkepäiviksi, se tietää ruuastakin säästämistä. Pysähdyimme laskeutumisen aikana tauolle samaan paikkaan missä kantajat kuormineen olivat pysähtyneet lounastauolle. He pyörittelivät tahmeasta riisistä palloja joita kastoivat mausteliemeen ja joivat vettä.
Alkumatkasta näimme vuorenhiuppujen lomassa vaaleamman vihreitä alueita. Charanin mukaan siellä todennäköisesti kasvaa istutettu unikkopelto - eikä suinkaan kukkakauppiaita varten. Huumausaineita vastaan taistellaan jatkuvasti ja armeija haravoi säännöllisesti alueita kasvatuksen pois kitkemiseksi.
Kaikki kantajat olivat nuoria miehiä, minkä ikäisiä, sitä en osaa sanoa. He näyttävät 12 vuotiailta, mutta todennäköisesti ovat täyttäneet 20. Toivottavasti ainakin. Eräs kantaja oli aivan riipaiseva poikkeus, vanha mies jolla oli muutamia hampaita vain toisella leuanpuoliskolla. Tumma parkkiintunut nahka luiden ympärillä, muuta ei näkynyt. Kuluneita ja likaisia maalaisvaatteita yllään. Hänellä oli hartioilla pitkä seiväs josta taakat roikkuivat ikiaikaiseen tapaan, seipään keskellä pehmustetta niskan tai hartian kohdalla. Jospa olisin potrettikuvaaja, olisin pyytänyt häntä jäämään kuvattavaksi isommastakin rahasummasta, mitkään sanat eivät pysty hänestä kuvastuvaa elämänkokemusta kuvaamaan. Steven McCurry, tule tänne!
Charan kertoi miten tärkeää on, että kantajille maksetaan kunnolla (mekään emme saaneet edes tilaisuutta jättää Chaille juomarahaa - seikka joka suretti minua koko päivän). Kunnon palkalla kantajien ei ole pakko raataa elääkseen. Joskus he piiskaavat itseään energiajuomilla tai muilla piristeillä jaksaakseen enemmän; amfetamiiniakin on käytetty, mutta puistonvartijat pyrkivät tarkkailemaan kantajia sen estämiseksi. Raataminen tuntuu pahalta, mutta se liittynee vapaaehtoiseen paremman elitason tavoitteluun. Jos matkailu vuorille lopetettaisiin tai muutettaisiin sellaiseksi että sinun olisi pakko kantaa kaikki mitä itse syöt ja juot varusteiden päälle, ei kantajien tarvitsisi raataa. Mutta mitä jos heillä ei sitten ole mitään työtä ja he kituvat yhtä lailla elämisen äärirajalla? Uskon että tällä yhteiskunnalla ei ole selkeää vastausta enkä minäkään sitä ristiriitaa pystynyt ratkaisemaan. Vai yritänkö vain rauhoitella omaatuntoani? Toivon että Charan saa viestinsä perille ja rahan ansaitsemisen kiihko pytyisi tasapainossa terveyden kanssa.
Poikkesimme eiliseltä reitiltä ennen puoltaväliä ja jatkoimme loivammin laskeutuvaa reittiä, kaikkiaan 8 km matkan. Tähän meillä meni 4 tuntia aikaa, mutta siitä puolisen tuntia saattoi mennä taukoihin ja pysähdyksiin. Kun ei ollut kiire katsomaan auringonlaskua kuten eilen, pystyimme jäämään esimerkiksi kuvaamaan "papukaijakukkaa", kiven pinnassa olevaa fossiilia ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia. Maistelimme myös erilaisia metsän antimia joiden englannin tai suomenkielisiä nimiä en tiedä. Eräs oli mausteenakin käytettävä aivan sitruunaruoholle tuoksuva herneen näköinen marja, jossa oli kivi sisällä. Toinen oli jokin tahmeankirpeä hedelmä tai marja, joita kuorimme ja söimme. Matkalla oli mäntyjä/lehtikuusia, upeita rotkoista kohoavia harjuja polkuineen ja kaunis kesäpäivä. Eilinen ylöspäin raataminen oli muisto vain, alaspäin meno oli parhaimmillaan kepeää päiväkävelyä siihen verrattuna. Patikointi päätyi kansallispuiston headquarteriin (en osaa suomentaa sitä nyt) ja autolle. Söimme pihalla jälleen take-away lounaan eiliseen tapaan, tällä kertaa pihalla kuopsuttelevien kanojen ja kissanpoikasen seurassa.
Kansallispuistosta ajoimme puolisen tuntia vaikeita kuoppaisia ja kivisiä teitä luultavasti suunnilleen itään päin. Tiet olivat vuoristoisia viidakkoisia taipaleita, joissa näkyi sadekauden vaurioita syvinä ojina keskellä tietä. Keikuimme siellä avolavan penkeillä miten kuten, pitäen kiinni sieltä mistä sai. Rytyytyksen päätteeksi meillä oli jälleen patikointia edessä, menisimme viidakon läpi Lahuu kylään (vuoristokylään) seuraavaksi yöksi. "Welcome to Jurassic Park" sanoi Charan aloittaessamme jälleen kerran kiipeämisen. Pohkeet naukuivat, mutta välillä oli sentään muutakin kuin nousua. Joskus menimme jyrkänteen rinnettä pitkin siihen ikiaikoja sitten louhittua pientä polkua pitkin. Polku oli välillä todella niin kapea, että siihen mahtui vain yksi kenkä kerrallaan! Onneksi nytkin meillä oli apuna bambukepit vaellussauvoina ja kapeikkojen kohdalla kiivetessä niistä sai ylimääräistä tukea iskemällä sen polun alapuolelle tueksi tai kapean jyrkän kohdan alasmenon jarruttamiseksi.
Patikointi ja kiipeily viidakossa vei 1h 45 minuuttia. Emme nousseet kovinkaan paljon lounaspaikalta, arviolta 100 m matkan. Toisaalta se on vain keskimääräinen arvio sijaintien välillä, tuntui että vähän väliä menimme alas tai ylös. Tältä matkalta muistan pähkinöiden syöntiä ja uskomattomien rotkojen ja jyrkänteiden näkymiä. Tuntui uskomattomalta että niin jyrkkään vuorenseinämään sai vaakasuoraan menevää polkua tehtyä. Polut ovat ikivanhoja reittejä vuoristokylien välillä. Lähestyämme kylää meitä tuli ensin vastaan tee- ja kahviviljelmät. Mitä lähemmäs kylää tulimme, sen enemmän teepensaat valtasivat alaa. Tällä hetkellä kahvin hinta on matala ja teen viljelyllä tienaa enemmän. Kyläläinen myy teen lehdet tuoreeltaan eteenpäin ja saa kilolta 40 bht eli noin yhden euron. Charanin mukaan tämä on sangen hyvä tapa ansaita rahaa, koska kyläläiset tulevat toimeen vähällä - minkä saimme aikanaan todeta hyvinkin läheltä. Kyläläisten sivuansiona on myös matkalaisten majoittaminen. Sinne tuskin millään eksyy kukaan turisti itsekseen, kielimuuri on vähintäänkin siinä esteenä eivätkä kylät ole Charanin mukaan merkitty minnekään karttaan. Majoitustoiminta tapahtuu järjestettyjen patikointimatkojen osana ja on melko pienimuotoista pääosin marras-helmikuussa tapahtuvaa aktiviteettia.
Charanin kulkeminen edellä viidakossa pyrki välillä naurattamaan. Hänellä oli mukana selkeästi hänelle tärkeä kapine, viidakkoveitsi. Hän tykkäsi raivata kulkureitille kasvaneita kasveja tai pensaita sekä nuoria kaatuneita puita huitomalla veitsellään niitä poikki. Pidimme hyvän välimatkan häneen kävellessä, koska veitsi viuhui usein arvaamattomiin suuntiin ja kovalla tarmolla. Viidakkoveitsellä hän myös esitteli meille Tiikeripuut. Niitä on uros- ja naaraspuolisia puita. Urospuolisten puiden kohtalona on usein tulla kuorituksia kaarnastaan, koska niistä saa tiikeribalsamia jota voi nauttia viskin seassa tai hieroa jäseniin. Ja toden totta, muutamia puita hakattuuaan Charan löysi uroksen, sen tuoreen kaarnan sisältä näkyi kiiltävää öljyä/pihkaa ja se uhosi vahvaa tiikeribalsamin hajua!
Kuljimme vajaan 40 kilometrin päässä Myanmarin rajasta. Rajaseudulla on edelleen ongelmana huumeiden salakuljettaminen. Kuriireita tulee Myanmarista amfetamiinilastin kanssa. Seudulla on ollut yhteenotto armeijan ja salakuljettajien välillä, jossa moni menetti henkensä. Vuoristoseudulla seikkailee siis vuoristokylien asukkaita omissa puuhissaan, oppaita turisteineen, huumeiden salakuljettajia sekä niitä vastaan taistelevia poliiseja/sotilaita. Onpa lisänä vielä Myanmarin sotilasjunttaa vastaan kapinoivat sissitkin.
Näimme pienen kylän hevosenkengän muotoisen vuoren rinteellä, teepensaiden keskellä. Kylään kuului noin 15 taloutta ja ihmisiä siellä asuu vähän toista sataa. Pääosa heistä asuu siellä vakituisesti, osasta perheistä nuoret ovat kaupungissa töissä, osa palaa takaisin, osa ei. Kouluikäiset lapset ovat sisäoppilaitoksen kaltaisissa vuoristokylän lapsille tarkoitetuissa lähiseudulla sijaitsevissa kouluissa. Jos koulu on kohtuullisen matkan päässä, he saattavat käydä siellä päiväseltään, mutta useammat asuvat kouluilla vähintään viikot, jotkut koko lukukauden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti