Lahuu - vuoristokylässä

Kylän noin 15 perhekuntaa asuvat saman mallin taloissa. Taloon johtaa 5-6 raappusta ylös ja lattiataso on rinteessä 1-2 metriä maasta ylhäällä. Alapuolinen tila on hyödynnetty mm. polttopuuvarastona. Koti koostuu kahdesta vastakkain olevasta yksihuoneisesta rakennuksesta, joiden välissä on eräänlainen avoin terassitila talojen ovien ollessa vastakkain. Molemmissa taloissa on harjakatto pellistä. Seinät on tehty harvasta laudoituksesta, joka päättyvät hieman ennen kattoa. Näin huoneen katonrajassa on avoimet aukot savun poistoon, savuhormia ei ole. Sillä tosiaan toinen rakennuksista on "kitchen room" eli keittiöhuone, jossa on nurkassa parin neliömetrin kokoinen avotulitila, nuotio huoneen nurkassa. Tässä keittiöhuoneessa on pienet jakkaroilta näyttävät bambukapistukset seinällä roikkumassa, jotka nostetaan lattialle pöydäksi. Niillä voi valmistaa ruokaa ja niiden päällä syödä. Tuoleja ei ole, istutaan lattialla. Huoneessa on kaksi kaappia, joissa on astiatavaroita ja todennäköisesti myös kaikki ruokatarvikkeet. Seinillä roikkuu wokpannuja ja muita keittoastioita, jotka ovat avotulen mustuttamia. Oheinen kuva on otettu majapaikkaamme vastapäisestä isovanhempien talosta, joka on pitkälti samanlainen kuin meidän majoituspaikkamme. (Eräistä teknisistä syistä johtuen osa kuvistamme tuhotui ja tässä on tyydyttävä esittämään niitä mitä on.)

Ruuan laittoa keittiöhuoneessa:

Pöytä on seinällä kun sitä ei tarvita:

Tulinurkkauksessa parin neliömetrin kokoinen ehkä valettu laatta, jonka päällä tulta pidetään. Siinä on myös pellistä rakennettu pieni "pönttö", jonne voi laittaa erillistä tulta ja pöntön päällä voi vaikka keittää vettä siihen sopivalla astialla. Pöntön yläosassa on ulkoneva kouru, jotta hyvin pitkät polttopuut voivat tulla palamattomasta päädystään ulos eikä niitä tarvitse pilkkoa pienemmiksi. Polttopuut, jotka sinä iltana nuotiopaikassa paloivat, ovat pähkinäpuuta ja ne paloivat hyvin tasaisesti kipinöimättä. Tulisijassa oli muutama pitkä halko palamassa toisesta päästä ja se sammutettiin kun keittotarvetta ei enää ollut. Huone oli melkoisen täynnä savua ja istuksimme siellä silmät kirvellen. Nukumaan mennessä halot käytiin sammuttamassa vedellä kun savu yltyi sietämättömäksi.

Illalla oli mahdollisuus käydä pesulla. Käytin tämän mahdollisuuden mielelläni hyödyksi. Olin tuonut näytepussukoissa shampoota ja saippuaa retkelle yhteen pesukertaan riittäväksi. Talon takana, ennen kahden pienen sian lättiä, oli yksinkertainen wc-"suihkutila". Tilan umpiseiniä ulottui noin 160 cm korkeudelle ja kattona oli peltikatto. Seinän ja katon välissä oli talojen tapaan avointa tilaa, josta valoa pääsi sisään. Betonilattia ja lattian yhdessä kulmassa reikä. Lattialla oli myös "kyykkypönttö" tarpeita varten, jonkinlainen vesivessa sekin. Kolmannessa nurkassa oli vesihana jonka alla kaksi muovisaavia, toinen suurempi ja toinen matalareunaisempi. Suurempaan saaviin valui vettä ja kun se oli täynnä, siitä valui vettä taas pienempään. Suuresta saavista otettiin omalla lapolla vettä pesuun ja pienemmästä saavista omalla lapolla wc-huuhteluvettä ja takapuolenhuuhteluvettä. Kävin sitten pesulla siinä huoneen nurkassa jääkylmää vettä päälleni kauhoen. Brr, mutta kyllä oli fressi olo sen jälkeen! Hauskana yksityiskohtana oli wc:n seinustalla ylhäällä olevat rouvan paremmast sandaalit, rivissä sopivaa tilaisuutta odottaen.

Meitä varten oli laitettu kaksi patjaa keittiöhuoneen nurkaan lähelle tulisijaa. Lattia oli bambua, isohko bamburunko oli rikottu 3-4cm leveiksi pitkiksi viiluksi ja nämä alle senttimetrin vahviset viilut oli laitettu tiheiden niskojen päälle ja muodostivat siten yksinkertaisen harvan lattian. Se oli helppo pitää lakaisemalla puhtaana kun roskat varisivat alla olevaan polttopuutilaan maahan. Huone oli alkuun mukavan lämmin, mutta tuli yöllä paljon telttaa kylmemmäksi, kun sisällä nukkujat eivät päässeet lämmittämään tilaa. Patjojemme vieressä oli pieni "hajurako" toisiin patjoihin joihin pötkähtivät yllättäen sekä opas että autokuski. Siellä me neljä sitten nukuimme pusseissamme autuaan sikeää unta aamuun asti. Patjat olivat hauskasti sen verran lyhyet että omat jalkanikin roikkuivat nilkoista lattian puolella.

Aamulla heräsin siihen, että emäntämme sytytteli jalkopäässämme nuotion uudelleen henkiin, kävi varmaan muuten tekemässä aamiaista vanhempiensa talossa, joka oli muutaman metrin päässä tästä, pienen tien toisella puolella.

Kylään ei tule sähköä, mutta sinne on valtion lahjoittamat (tai entisen pääministerin lahjuksina antamat) aurinkopaneelit, jotka tuottavat jonkin verran sähköä. Kulutimme siitä osamme kun latasimme puhelimien akut, jotka olivat menneet tällä reissulla ihan tyhjiin. Mietin tätä nuorta kahden lapsen äitiä, pyöreää lyhyttä naista kyykyssä avotulen vieressä, keittämässä vettä ja riisiä, wokkipannun sihistessä vieressä. Aamulla hän esiintyi vaaleanpunaisssa Minni Hiiri pyjamassa. Pieni tytär on yötä mummolassa tien toisella puolella, tuijottaa meitä kiukkuisena kun häntä on selvästi kielletty tulemasta kotiin nyt, kun me olemme siellä. Harmi, vaikka eihän meillä ole mitään yhteistä kieltä aikuistenkaan kanssa. Lapsi kiukuttelee aikansa mummolassa sisällä ja tulee taas oviaukkoon tuijottamaan meitä imeskellen harmiinsa toisen varvastossunsa kärkeä. Nämä lapset, jotka sievät puserot päällä juoksentelevat ympäri kylää, lähtevät pian kylästä vuoristolasten kouluun. Haluavatko he pian kännykän, muotivaatteita? Onko heillä ammatillisia haaveita? Mitä kylille käy, tuleeko niistä seuraavan sukupolven aikana vain turisteja varten pidettyjä kulisseja ja kuinka kauan siellä vielä eletään kuten toissavuosisadalla?

Ylös kylään nouseva tie on kammottavan jyrkkä ja uurteinen, sitä ei monella autolla pääse kulkemaan. Rankkasateet uurtavat tietä yhä uudelleen. Ei ole vesijohtoja ei sähköjohtoja ei viemäreitä. Tai vesijohto kyllä on, mutta epäilen että siihen tulee vesi jostain vuoristopurosta. Monella talolla oli mustia sikoja. Kaikkien sikojen lätti oli samanlainen: noin sika kertaa sika kokoinen paalujen päällä oleva puukehikko. Kävin juttelemassa talomme pienille porsaille vessan takana. Ne eivät olleet moiseen tottuneet ja toinen värisi pelosta puheilleni. Mietin miksi sioille ei voida tehdä aitausta maahan kuten kanoille, mutta ehkäpä maa on siihen liian arvokasta. Mietimme mitä sikojen lihoille tehdään teurastuksen jälkeen, koska emme nähneet mitään kylmäkaapin virkaa toimittavaa, enkä kehdannut sitä oppaalta kysyä. En halunnut antaa kuvaa että epäilen ruokamme tuoreutta tai puhtautta. Ehkäpä siat myydään jonnekin ja vain kylän kanojen liha syödään paikan päällä. Kanat olivatkin hauskoja otuksia, ne kiertelivät pieninä perhekuntina ympäriinsä vapaina. Kun opas teki aamiaista talojen välissä olevalla tasanteella, ne tulivat pian katsomaan josko riisinjyviä olisi jäänyt niillekin.

Meille tehtiin aamiaista ananaksesta, maissilastuista ja jostain juotavasta jugurtista. Opas ja kuljettaja söivät riisin kanssa tulista salaattia, jossa oli mm. läheisten teepensaiden uusimpia lehtiä ja säilykekalaa. Saimme maistaa myös salaattia, joka oli todella maukasta, tuliseen tapaan. Vähän harmitti tuo erikoisesti meille tehty aamiainen, mutta pyrimme maistelemaan kaikkea tarjottua tasaisesti.

Charan teki meille aamiaisen jälkeen retkilounasta, eräänlainen versio rakastetusta Phad thai -ruuasta. Wokkipannulta tämä ruoka nosteltiin puhdistetuille suurille banaaninlehdille, käärittiin kokoon ja sidottiin bambusta saadulla narulla paketiksi. Kätevää ja ekologista; bambuverso kasvaa parhaimmillaan päivässä kymmeniä senttejä, uudistuu nopeasti ja sitä voi käyttää hyväksi niin nuorena kuin vanhempanakin kasvina. Polttopuuna sen sijaan käytetään arvokkaita suuria puita, jotka kasvavat sata vuotta päästäkseen siihen kokoon. Ne katkotaan rinteillä tukeiksi ja vieritetään tielle. Charan paheksui sitä, mutta minulle ei ihan selvinnyt mitä muuta he olisivat voineet tehdä ja katkoivatko he kenties puita yli tarpeen. Ehkäpä jotain muuta nuorta puuta olisi voinut käyttää?

Oli aika pakata reput, heittää hyvästit isäntäväelle ja lähteä patikoimaan. Alkumatka olikin pelkkää alamäkeä, kylänraittia alas. Ohitimme pinenen kylänjäänteen, jossa sinnitteli vielä muutama perhekunta. Aikaisemmin kylä oli ollut yöpymämme kylän kaltainen, mutta siihen ei kuulunut juuri viljelysmaata eikä laidunmaata, joten se alkoi vähitellen kuihtua kokoon. Muutama perhekunta pystyi vielä kasvattamaan siellä riisiä ja piti nautakarjaa, jotka ihmettelivät meitä (ja me niitä) märehtien keskellä tietä. Kellokas osoitti muille että meitä ei tarvitse pelätä ja kävinkin tekemässä tuttavuutta erääseen kosteaan turpaan. Saman talon vierestä Charan nappasi mukaansa kolme palaa bambua. Hän sanoi arvoituksellisesti, että näillä hän keittää meille kahvia. Vähitellen maasto muuttui jälleen ja kävelimme taas toisen vuoren kylkeen uurettua polkua, vuoroin nousten ja vuoroin laskeutuen. Ehdimme lounaalle ihanalle vesiputoukselle, jossa vesiseinämän jylyssä avasimme lounaskääröt ja söimme puikoilla maistuvaa nuudeliruokaa.

Charan viritteli pienistä kepakoista ja risuista nuotion erään kiven taakse ja alkoi vuolemaan pisintä bambukeppiä, joka oli ontto bambumaiseen tapaan, noin 7 cm halkaisijaltaan. Bambun sisällä on aina jossain kohtaa "solmu" joka katkaisee onton tilan välipohjalla toiseen onttoon tilaan. Charan teki siitä n. 40 cm korkean putkion, jonne laitoimme puolisen litraa vettä ja Charan työnsi tupon banaaninlehteä kanneksi. Sitten hän asetti bambum keskelle nuotiota kallelleen. Eipä aikaakaan kun bambu alkoi tupruta vesihöyryä ja vsei kiehui. Tällä välillä Charan oli vuollut lyhyemmistä bambuista meille kahvikupit. Erääseen reunaan hän viistosi kohdan mistä hörpätä ja sitä vastapuoleen hän vuosi koloa. Hän katsli sitä ja suurensi vielä lisää. "For your noses, you know. You have big noses." Hän sanoi hieman häpeillen virnuillen. Mutta kyllä kelpasi juoda bambukupeista kahvit, nenätkin mahtuivat kupin puolelle koloista eikä päätä tarvinnut kallistaa taaksepäin. Kupit lähtivät meille muistoksi mukaan, kaikki muu olikin sitten luonnosta peräisin olevaa aineista ja pääsi takaisin luontoon.

Matkamme jatkui kohti autoa. Ohitimme vielä matkalla vuoristolasten koulun, jossa oli meneillään tauko opetuksesta. Lapset kantoivat elintarpeita koululle iloisessa hälinässä ja tervehtvät meitä siinä ohimennen. Kouluun oli valmistumassa uusi rakennus. Vanhan rakennuksen edessä oli tuettuna jonkinlaisen pukin varaan vanha ovi pöytää toimittamaan - aivan samoin kuin viime asuntomessuilla oli joissain näissä trendikkäissä uusimmissa asunnoissa!

Elämästä vuoristoseudulla

Maisema kuvattuna matkalla vuoristokylään.

Heräsimme seitsemän aikaan nukuttuamme viimeiset kaksi tuntia kuin tukit. Vääntäydyimme ylös teltasta katsomaan uutta päivää. Rankkasade oli pessyt lähitienoot, mutta oli pyörinyt lähinnä täällä huippujen alueella, myöhemmin huomasimme että laskeutuminen ei ollut vaikeaa koska mutainen polku oli yhtä sitkeä kuin edellisenä päivänä. Ei sitä kuivaksi voinut sanoa (jalat pohkeista ja siitä alaspäin mutaantuivat väistämättä), mutta muta ei ollut onneksi muuttunut liukkaaksi liejuksi.

Chai oli lähtenyt hakemaan jo uusia matkailijoita huipulle, joten häntä emme enää nähneet emmekä saaneet kiitettyä varusteidemme kantamisesta. Oppaamme Charan kertoi myöhemmin yrittävänsä toppuutella Chaita tekemästä liikaa työtä. Esimerkiksi juomaveden kantaminen huipulle on raskasta työtä, kantajilla on usein 30 kilon kuorma selässään. Kooltaan nämä kantajat ovat länsimaiseen ihmiseen verrattuna yläasteikäisiä poikia ennen murrosikää. Tuntuu todella ristiriitaiselta olla patikoijana huipulla. Meidän takiamme nämä nuoret miehet raatavat ja todennäköisesti saavat raadannastaan elinikäiset selkävaivat. Samaan yhtälöön kun tuo vielä halun kerätä rahaa elintason kohottamiseksi ja vanhuuden eläkepäiviksi, se tietää ruuastakin säästämistä. Pysähdyimme laskeutumisen aikana tauolle samaan paikkaan missä kantajat kuormineen olivat pysähtyneet lounastauolle. He pyörittelivät tahmeasta riisistä palloja joita kastoivat mausteliemeen ja joivat vettä.

Alkumatkasta näimme vuorenhiuppujen lomassa vaaleamman vihreitä alueita. Charanin mukaan siellä todennäköisesti kasvaa istutettu unikkopelto - eikä suinkaan kukkakauppiaita varten. Huumausaineita vastaan taistellaan jatkuvasti ja armeija haravoi säännöllisesti alueita kasvatuksen pois kitkemiseksi.

Kaikki kantajat olivat nuoria miehiä, minkä ikäisiä, sitä en osaa sanoa. He näyttävät 12 vuotiailta, mutta todennäköisesti ovat täyttäneet 20. Toivottavasti ainakin. Eräs kantaja oli aivan riipaiseva poikkeus, vanha mies jolla oli muutamia hampaita vain toisella leuanpuoliskolla. Tumma parkkiintunut nahka luiden ympärillä, muuta ei näkynyt. Kuluneita ja likaisia maalaisvaatteita yllään. Hänellä oli hartioilla pitkä seiväs josta taakat roikkuivat ikiaikaiseen tapaan, seipään keskellä pehmustetta niskan tai hartian kohdalla. Jospa olisin potrettikuvaaja, olisin pyytänyt häntä jäämään kuvattavaksi isommastakin rahasummasta, mitkään sanat eivät pysty hänestä kuvastuvaa elämänkokemusta kuvaamaan. Steven McCurry, tule tänne!

Charan kertoi miten tärkeää on, että kantajille maksetaan kunnolla (mekään emme saaneet edes tilaisuutta jättää Chaille juomarahaa - seikka joka suretti minua koko päivän). Kunnon palkalla kantajien ei ole pakko raataa elääkseen. Joskus he piiskaavat itseään energiajuomilla tai muilla piristeillä jaksaakseen enemmän; amfetamiiniakin on käytetty, mutta puistonvartijat pyrkivät tarkkailemaan kantajia sen estämiseksi. Raataminen tuntuu pahalta, mutta se liittynee vapaaehtoiseen paremman elitason tavoitteluun. Jos matkailu vuorille lopetettaisiin tai muutettaisiin sellaiseksi että sinun olisi pakko kantaa kaikki mitä itse syöt ja juot varusteiden päälle, ei kantajien tarvitsisi raataa. Mutta mitä jos heillä ei sitten ole mitään työtä ja he kituvat yhtä lailla elämisen äärirajalla? Uskon että tällä yhteiskunnalla ei ole selkeää vastausta enkä minäkään sitä ristiriitaa pystynyt ratkaisemaan. Vai yritänkö vain rauhoitella omaatuntoani? Toivon että Charan saa viestinsä perille ja rahan ansaitsemisen kiihko pytyisi tasapainossa terveyden kanssa.

Poikkesimme eiliseltä reitiltä ennen puoltaväliä ja jatkoimme loivammin laskeutuvaa reittiä, kaikkiaan 8 km matkan. Tähän meillä meni 4 tuntia aikaa, mutta siitä puolisen tuntia saattoi mennä taukoihin ja pysähdyksiin. Kun ei ollut kiire katsomaan auringonlaskua kuten eilen, pystyimme jäämään esimerkiksi kuvaamaan "papukaijakukkaa", kiven pinnassa olevaa fossiilia ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia. Maistelimme myös erilaisia metsän antimia joiden englannin tai suomenkielisiä nimiä en tiedä. Eräs oli mausteenakin käytettävä aivan sitruunaruoholle tuoksuva herneen näköinen marja, jossa oli kivi sisällä. Toinen oli jokin tahmeankirpeä hedelmä tai marja, joita kuorimme ja söimme. Matkalla oli mäntyjä/lehtikuusia, upeita rotkoista kohoavia harjuja polkuineen ja kaunis kesäpäivä. Eilinen ylöspäin raataminen oli muisto vain, alaspäin meno oli parhaimmillaan kepeää päiväkävelyä siihen verrattuna. Patikointi päätyi kansallispuiston headquarteriin (en osaa suomentaa sitä nyt) ja autolle. Söimme pihalla jälleen take-away lounaan eiliseen tapaan, tällä kertaa pihalla kuopsuttelevien kanojen ja kissanpoikasen seurassa.

Papukaijakukat, kuin lentävät linnut

Kansallispuistosta ajoimme puolisen tuntia vaikeita kuoppaisia ja kivisiä teitä luultavasti suunnilleen itään päin. Tiet olivat vuoristoisia viidakkoisia taipaleita, joissa näkyi sadekauden vaurioita syvinä ojina keskellä tietä. Keikuimme siellä avolavan penkeillä miten kuten, pitäen kiinni sieltä mistä sai. Rytyytyksen päätteeksi meillä oli jälleen patikointia edessä, menisimme viidakon läpi Lahuu kylään (vuoristokylään) seuraavaksi yöksi. "Welcome to Jurassic Park" sanoi Charan aloittaessamme jälleen kerran kiipeämisen. Pohkeet naukuivat, mutta välillä oli sentään muutakin kuin nousua. Joskus menimme jyrkänteen rinnettä pitkin siihen ikiaikoja sitten louhittua pientä polkua pitkin. Polku oli välillä todella niin kapea, että siihen mahtui vain yksi kenkä kerrallaan! Onneksi nytkin meillä oli apuna bambukepit vaellussauvoina ja kapeikkojen kohdalla kiivetessä niistä sai ylimääräistä tukea iskemällä sen polun alapuolelle tueksi tai kapean jyrkän kohdan alasmenon jarruttamiseksi.

Patikointi ja kiipeily viidakossa vei 1h 45 minuuttia. Emme nousseet kovinkaan paljon lounaspaikalta, arviolta 100 m matkan. Toisaalta se on vain keskimääräinen arvio sijaintien välillä, tuntui että vähän väliä menimme alas tai ylös. Tältä matkalta muistan pähkinöiden syöntiä ja uskomattomien rotkojen ja jyrkänteiden näkymiä. Tuntui uskomattomalta että niin jyrkkään vuorenseinämään sai vaakasuoraan menevää polkua tehtyä. Polut ovat ikivanhoja reittejä vuoristokylien välillä. Lähestyämme kylää meitä tuli ensin vastaan tee- ja kahviviljelmät. Mitä lähemmäs kylää tulimme, sen enemmän teepensaat valtasivat alaa. Tällä hetkellä kahvin hinta on matala ja teen viljelyllä tienaa enemmän. Kyläläinen myy teen lehdet tuoreeltaan eteenpäin ja saa kilolta 40 bht eli noin yhden euron. Charanin mukaan tämä on sangen hyvä tapa ansaita rahaa, koska kyläläiset tulevat toimeen vähällä - minkä saimme aikanaan todeta hyvinkin läheltä. Kyläläisten sivuansiona on myös matkalaisten majoittaminen. Sinne tuskin millään eksyy kukaan turisti itsekseen, kielimuuri on vähintäänkin siinä esteenä eivätkä kylät ole Charanin mukaan merkitty minnekään karttaan. Majoitustoiminta tapahtuu järjestettyjen patikointimatkojen osana ja on melko pienimuotoista pääosin marras-helmikuussa tapahtuvaa aktiviteettia.

Charanin kulkeminen edellä viidakossa pyrki välillä naurattamaan. Hänellä oli mukana selkeästi hänelle tärkeä kapine, viidakkoveitsi. Hän tykkäsi raivata kulkureitille kasvaneita kasveja tai pensaita sekä nuoria kaatuneita puita huitomalla veitsellään niitä poikki. Pidimme hyvän välimatkan häneen kävellessä, koska veitsi viuhui usein arvaamattomiin suuntiin ja kovalla tarmolla. Viidakkoveitsellä hän myös esitteli meille Tiikeripuut. Niitä on uros- ja naaraspuolisia puita. Urospuolisten puiden kohtalona on usein tulla kuorituksia kaarnastaan, koska niistä saa tiikeribalsamia jota voi nauttia viskin seassa tai hieroa jäseniin. Ja toden totta, muutamia puita hakattuuaan Charan löysi uroksen, sen tuoreen kaarnan sisältä näkyi kiiltävää öljyä/pihkaa ja se uhosi vahvaa tiikeribalsamin hajua!

Kuljimme vajaan 40 kilometrin päässä Myanmarin rajasta. Rajaseudulla on edelleen ongelmana huumeiden salakuljettaminen. Kuriireita tulee Myanmarista amfetamiinilastin kanssa. Seudulla on ollut yhteenotto armeijan ja salakuljettajien välillä, jossa moni menetti henkensä. Vuoristoseudulla seikkailee siis vuoristokylien asukkaita omissa puuhissaan, oppaita turisteineen, huumeiden salakuljettajia sekä niitä vastaan taistelevia poliiseja/sotilaita. Onpa lisänä vielä Myanmarin sotilasjunttaa vastaan kapinoivat sissitkin.

Näimme pienen kylän hevosenkengän muotoisen vuoren rinteellä, teepensaiden keskellä. Kylään kuului noin 15 taloutta ja ihmisiä siellä asuu vähän toista sataa. Pääosa heistä asuu siellä vakituisesti, osasta perheistä nuoret ovat kaupungissa töissä, osa palaa takaisin, osa ei. Kouluikäiset lapset ovat sisäoppilaitoksen kaltaisissa vuoristokylän lapsille tarkoitetuissa lähiseudulla sijaitsevissa kouluissa. Jos koulu on kohtuullisen matkan päässä, he saattavat käydä siellä päiväseltään, mutta useammat asuvat kouluilla vähintään viikot, jotkut koko lukukauden.

Lähestymme kylää, jossa yövymme seuraavan yön.

Doi Chiang Dao

Doi Chiang Dao on yli 2 km korkea vuorenhuippu joka sijaitsee eräässä luonnonpuistossa vajaan 40 km Burman (Myanmarin) rajalta. Meidän retkemme suuntautui niihin maisemiin oppaamme Charanin johdolla. Luonnonpuistoon pitää olla etukäteen anottu lupa patikoida ja olinkin sopinut retkestä muutaman kuukauden etukäteen. Olimme kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväisiä retken järjestelyihin, jos pientä miinusta hakee niin se oli auto jolla meitä kuljetettiin. Ahtauduimme takapenkille jossa mies (186 cm) ei mahtunut istumaan suorassa. No, takaisintulomatkalla istuimme perithaimaalaiseen tapaan avolavalla jossa oli todellista matkantekemisen tuntua.

Charan kuljettajineen haki meidät aamulla kahdeksan aikaan hostellilta. Olimme pakanneet kummallekin päiväreput ja jättäneet hostellin varastoon isot rinkat: tulisimme takaisin patikoinnin jälkeen. Tämä on kätevin tapa saada tavarat säilytettyä patikoinnin ajan. Poikkesimme maaseudulla tienvieressä pienessä "loimutuspaikassa", josta ostimme herkkua nimeltä Khao laam, englanniksi sticky rice in bamboo. Nuoren bambun sisään on laitettu tahmeaksi keittyvää riisiä, jossa on kookosmaitoa ja sokeria ja muutamia papuja. Tätä seosta on annettu olla bambussa yön yli ja seuraavana aamuna se laitetaan aivan kuten meidän loimulohi. Loimutuksen jälkeen herkku on valmis, kuin makeaa uunipuuroa söisi, toki koostumus on kakkumaisempaa mutta paahtunut herkku on todella hyvää.

Poikkesimme mennessä Chiang Dao cave -tippukiviluolalle, jonka sisään oli rakennettu temppeli. Täytyy sanoa että niin mahtavia luolia Borneossa nähneenä, ei tämä tehnyt suurta vaikutusta, vaikka olikin ensimmäinen näkemäni temppeli luolan sisällä. Luolan jälkeen suuntasimme luonnonpuistoon jossa söimme thaimaalaista take away -lounasta: riisiä, mausteista soijakastiketta, chilitahnaa ja kanaa. Ei kuulosta kummoiselta mutta oli erittäin maukasta. Lounaan vahvistamina lähdimme kiipeämään todella jyrkkää mäkeä ylös. Kun on edessä viidakkoinen vuori, ei edessä olevsta matkasta näe kuin pienen pätkän, joten ei todella tiedä mitä tuleman pitää. Meille lähti vielä kantajaksi Chai, viehättävähymyinen nuori poika, jonka kantamus oli luultavasti lähellä hänen omaa piskuista painoaan. (Teltat, ruuat vedet...) Me suuret farangit kevyine reppuinemme puuskutimme perässä. No, itse asiassa Chai pinkoi edellä ja odotteli kantamus sopivaan kiveen nojaten meitä aina jonkun mutkan takana. Hidas paarustaminen kanssamme olisi varmasti ollut hänelle liian raskasta. No, kyllä mekin kannoimme painavia reppuja, olihan siellä kolmen päivän varustus ja muutama pullo vettäkin.

Jossain vaiheessa savinen jyrkkä rinne lopulta loiveni käveltäväksi ylämäeksi. Muutamia kertoja jouduin kysymään itseltäni, että pystynkö tähän. Vastaus tuli pienellä viiveellä mutta oli se sentään aina myöntävä. Kiipeämisen viimeisellä osuudella mäki jyrkkeni vielä viimeisen kerran sellaiseksi, että sain kyllä jalan nostettua ylös seuraavan kiven koloon, mutta en enäåä saanut ponnistettua kroppaani siitä ylös. Onneksi kädet olivat levänneet ja vieressä olevista kallion lohkareista sai hyvän otteen: kiskoin itseni askel askeleelta ylös. Kiipeämisellä oli 6 km pituutta ja nousua perusleirille noin 700 m korkeudesta 2 km korkeuteen. Tämä vei meiltä kolme ja puoli tuntia eikä matkalla juuri pysähdelty. Leiripaikalla huipun juurella lepäsimme ehkä puolisen tuntia ennen kuin lähtisimme viimeiselle taipaleelle kohti puutonta huippua, joka oli leiriä noin 200m korkeammalla. Löysin repun taskusta pussin pohjalta salmiakkeja, eivätkä ne ole ikinä maistuneet niin hyviltä. Pidin yhtä kielen alla ja toivoin että vereeni imeytyisi vähän sokeria jotta jaksaisin vielä kivuta huipulle asti.

Telttojen pystytystä ennen huipulle kiipeämistä. Kuvassa naapurin "kolmen rouvan" teltta.
Kiipeämismatkana viimeinen ponnistus oli noin puoli kilometriä ja vei meiltä puolisen tuntia. Oli hyvä kokemus olla jaksamisen rajalla, katsoa sitä silmään ja jatkaa matkaa. Askel askeleelta veti tai ponnisti itseään ylös. Yksi askel kerrallaan ajatteli että kyllä minä vielä tämän jaksan. Sisusta kai siinä lopulta oli kyse.

Huipulla oli muutamia muita ihmisiä ja istuskelimme siellä uupuneina jyrkänteen länsireunalla katsomassa auringon painumista "Three brothers" huippujen taakse.

Pilvet liukuivat pitkin huippuja kietoen niitä välillä pois näkyvistämme ja taas seuraavassa hetkessä paljastaakseen ne meille uudelleen. Pilvet ja aurinko huolehtivat siitä että näkymä vaihtui koko ajan. Auringon painuessa punaisen taivaanrannan taakse ilma viileni huomattavasti ja pimeys alkoi tulla: lähdimme pinkomaan vauhdilla rinnettä alas. Pelkäsin sitä, että joutuisen savista terävää kivikkoa pitkin menemään sysipimeässä (vaikka oli meillä otsalamput mukana), mutta onneksi ehdimme juuri ja juuri pois pahimmilta kohdilta ennen pimeyttä.

Leirillä oli jo teltat pystyssä ja sieltä täältä näkyi nuotiosavuja, kantajat siellä valmistivat meille ruokaa. Telttamme oli tavallinen kahden hengen teltta, taisi olla juuri saman mittainen kuin mieheni, mutta ei sentään joutunut nukkumaan kulmittain. Saimme makuualustat (vähän erikoiset kangaskaistat joiden välissä meni pakkasmaton kaltaisia soiroja) ja makuupussit. Itsellämme oli silkkipussit jotka toimivat lakanana. Huipulla oli melko kylmä eli minulla oli ylläni urheilukerraston pitkät kalsarit ja fleecehousut, korkeakauluksinen poolopaita ja ultrapehmeä hupullinen fleecetakki. Jalassa vielä paksut norjalaiset villasukat. Niin varustautuneena sitten silkkipussiin, makuupussiin ja teltan vetoketju kiinni joten ilmaa sai silläkin tavalla vähän lämpimäksi.

Ennen nukkumaan menoa söimme nuotiolla valmistettua herkullista ruokaa. Lajeja oli useampiakin, mikä oli miehiltä niissä oloissa hieno saavutus. Todella hyvää ruokaa, eikä pelkästään sen vuoksi että lounaasta oli aikaa jo 7 tuntia. Vetäydyimme heti ruuan jälkeen telttaan, väsymys oli melkoinen. Sitä ennen ihastelin vielä tähtitaivasta joka tuntui olevan niin lähellä, niin täynnä tähtiä joita en ole koskaan nähnyt, yhtenä tuikkivana mattona päidemme yllä, vuorenhuippujen muodostamassa pienessä maljassa, kaukana kotoa. Ryömimme pussukoihimme ja thainkielisen puheensorinan kaikuessa leirinuotiolta korviin, yritimme saada unta kovalla alustalla. (Olimme ainoat ei-thainkieliset siellä ylhäällä.)

Heräsin sateen ropinaan. Meillä oli herätyskello soimassa klo 05, jolloin kiipeäisimme toiselle huipulle katsomaan auringon nousua. Tulisiko siitä nyt mitään? Salassa toivoin että jospa sade estäisi sen... Sateen ropivan yltyi valtavaksi pauhuksi, tuuli kierteli voimakkaina puuskina pitkin leirin eri puolia, kiersi piiskaten vettä taivaan täydeltä ja ravistelemassa meidänkin telttaa - kastelemassa lopulta jalkopäädyn kokonaan. Klo 05 Charan huutelee teltastaan: koko huippu on sadepilven peitossa, liian vaarallista lähteä liukastelemaan pimeydessä ylös. Seuraavat kaksi tuntia nukuin kuin tukki. Seitsemältä nousimme ylös, sieltähän se aurinkokin tuli vähitellen meitä lämmittämään ja puristelimme vettä varusteistamme ja söimme aamiaista. Tarjolla oli tulisesti maustettua riisiä tai cornflakesia kookosmaidolla ja kahvia, joten söimme sitä. Charan pilkkoi monta pientä banaania sekaan ja se oli hyvä ja energiapitoinen startti aamun vaellukselle: lähtisimme takaisin alas. Tosin patikkareissu ei vielä tähän loppunut enkä osannut odottaakaan mitä seuraava yö toisi tullessaan.

Chiang Mai - portti Pohjois-Thaimaan vuoristoon

Tiistai 18.11.2014

Tämän vuoden matkalla päätimme kirjoittaa muutaman päivityksen tähän vanhaan blogiin. Uuden blogin avaaminen olisi kovin suureellista muutaman päivän tähden, joten menköön tähän viimekertaisen reissumme perään.

Tällä kertaa kyseessä on siis kahden aikuisen kolmen viikon matka Thaimaahan. Vaikka kyseessä onkin rinkkamatka, meillä ei ole tarkoitusta reissata kovin paljon. Päivitämme tähän muutamia sellaisia paikkoja, joista ajattelemme että joillakin voisi olla iloa tai hyötyä lukea. Meidän rannalla makaaminen tai rantakatujen ruokapaikkojen analysointi jäköön väliin.

Tulimme Bangkokiin Finnairin lennolla, jonka olimme ostaneet heinäkuussa, noin 4 kk ennen matkaa. Lennot olivat 599 € jostain tarjouksesta napattuja. Sen jälkeen menikin pitkän pitkä aika, että matkasuunnitelmissa ei tapahtunut mitään. Elämässä kun joskus on niin paljon kaikkea. Noh, syksyn mittaan selkeytyi sellainen päätös, että tällä kertaa käymme edes lyhyesti kurkistamassa pohjoista Thaimaata. Olemme olleet Thaimaassa (ehkä) neljä kertaa aiemmin, mutta aina matkamme on suuntautunut eteläiseen Thaimaahan. Lennot Phuketiin ja siitä eteenpäin - sitä rataa. Ajattelimme ennakkoluuloisesti että pohjoinen ei meitä kiinnosta. No tämän jälkeen kyllä kiinnostaa!

Jatkolennon Chiang Maihin otimme pelkkänä menolippuna ja kriteerinä oli, että lennon pitää lähteä samalta International kentältä kuin mihin lento Suomesta tuli (BKK). Otimme Bangkok Airwaysin lennon, jonka hinta oli noin 50 € per henkilö. Lennolla tarjottiin lounas, palvelu ja matkaaminen oli ripeää ja ystävällistä. Kone oli keskikokoinen ja hyvässä kunnossa (ainakin päällisin puolin).

Matkasimme siis Chian Maihin, matkaa n. 750 km pohjoiseen. Tätä pidetään pohjoisen Thaimaan "pääkaupunkina" ja suurin kaupunkin se täällä onkin. Tämä provinssi on saman niminen ja hostellimme pitäjän mukaan täällä on Chian Maissa on 2 miljoonaa asukasta. Ihmiset ovat levittäytyneet kovinkin laajalle, koska emme ole nähneet montaakaan korkeaa taloa, valtaosa on 2-4 kerroksista pientä asumusta. Aasialaiseen tapaan kivijalassa on jokin liike (raviontola, kauppa, matkatoimisto, massage jne) ja ylemmissä kerroksissa ehkä asuntoja.

Tulimme Dozy House nimiseen hostelliin, joka on eräs todella monista paikallisista majoitusliikkeistä. Opaskirjan mukaan Chiang Maista löytää aina vapaa makuusijan sesongista huolimatta. Seikkaillessani majoituspaikkojen ihmeellisessä bittitaivaassa, löysin useampia hyviä arvosteluja saaneita paikkoja. Arvoin tällä kertaa pitkään hotellin ja hostellin välillä. Emme ole koskaan (tai juuri koskaan) nukkuneet hostellissa vaan valinneet keskitason hotellin. Tällä kertaa mietin että mitäpä jos otammekin hyvät avostelut saaneen hostellin puoleen hintaan hotelliyöhön verrattuna? Dozy House (www.dozyhouse.com) sijaitsee vanhassa kaupungissa keskeisellä paikalla mutta pääkaduilta syrjässä. Tällä hetkellä kahden hengen huoneen saa n. 25 € hintaan yöltä. Täällä ei pauhaa musiikki eikä melua liikenne - mitä nyt ohuiden seinien läpi joskus jotain kuuluu, lähinnä askelia yläkerrasta tai viereisen koulun opettajan paasausta ikkunan kautta.

Ensimmäinen, tulopäivämme meni täällä kuten kaikki tulopäivät yleensä aikaeron jälkeen: pienessä koomassa. Torkuttiin pienet päiväunet, asettauduttiin aloillemme ja käytiin ulkona syömässä. Ravintolan haku ei kiinnostanut joten kysyin hostellin pitäjältä voisiko hän suositella meille jotain paikkaa lähellä ja kävimmekin muutaman sadan metrin päässä paikallisessa pikkuravintolassa syömässä ihan hyvää yksinkertaista thairuokaa muutaman pöydän kokoisessa paikassa. Sen päälle hyvät unet.

Seuraavana päivänä kiertelimme muutamia suuria temppeleitä. Chiang Main vanhassa kaupungissä ei voi kävellä pitkään näkemättä temppeleitä ja kartan kanssa kävimme muutamissa suurimmissa. Paljon jäi vielä käymättä eivätkä ne ole kaikki saman näköisiä, joten mielenkiinnolla odotan vielä näkeväni uudenlaisia tulevina päivinä.

Emme kuitenkaan tuleet tänne varsinaisesti tutustuaksemme kaupunkiin päästä varpaisiin, vaan meillä oli erilaiset seikkailut mielessä. Järjestyksessä toinen niistä (kaupunkipyöräily) jää kyllä kokematta. Kiitos mutta ei kiitos. Kyllä pyöräily on mainittu monessa oppaassa ja hostellikin vuokraa pyöriä, mutta ei tuonne liikenteen sekaan ihan oikeasti uskalla mennä. On se vaan niin aasialaista. Vilkas katu jossa autoja omilla kaistoillaan, kaksipyöräisiä milloin kaistoilla ja milloin tien reunuksia päristellen ja jalkakäytäviä vain satunnaisesti joten jalankulkijoita vielä katujen reunuksien reunuksilla. Meidän laskuopin mukaan autokaista +50 cm, rinnakkain autolle, mopolle, pyörälle ja jalankulkijalle - se vaan ei riitä!

Järjestyksessä ensimmäinen (vuoristovaellus ja telttailu) sen sijaan toteutuu kun sen olemme etukäteen varanneet. Näitäkin järjestäjiä löytyy moneen makuun erilaisilla aktiviteeteilla, mutta me halusimme jotain muuta kuin elefanttiratsastusta ja koskenlaskua - kaikella kunnioituksella niitä lajeja kohtaan, mutta jotain vähemmän turisteille järjestettyä ja enemmän luontoon liittyvää. Ja sitähän me saimme!