Jälkikirjoitus: matkatavaroista, blogista ja paluumatkasta

Matkatavaroista:

Vaatetuksesta on ollut jonkin verran puhetta jo aiemmin, mutta laitan tähän jotain havaintojamme tai ajatuksiamme ylös liittyen matkatavaroihin. Nämä ajatukset ovat toki henkilökohtaisia ja vaihtelevat kunkin tapojen ja tottumusten mukaan. Muistiinpanot auttavat ainakin itseä seuraavaa matkaa valmistellessa.

Laukkuna minulla oli rinkka ja miehellä iso armeijan kassi, jonka sai myös selkään. Hänellä kassi oli turhan suuri, minulla keskikokoinen rinkka oli aivan riittävä. Ylipäätään tykkään enemmän kantaa kantamuksia selässä kuin kantaa tai vetää perässä. Jalkakäytävät saattavat sisältää paljon korkeuseroja ja epätasaisuuksia. Rinkassa kaikki vaatteet olivat omissa pussukoissaan vähän teemoittain; erikseen kaupunkivaatteita, rantavaatteita ja patikointivaatteita. Näin jokaista pussia ei tarvinnut avata jokaisessa paikassa. Kenkävalinta oli aika nappiin: kevyet lenkkarin tyyliset kengät, kastumista kestävät sandaalit, kumikengät vaativaan maastoon ja ”Iltakengät” tai sandaalit, joilla on kuitenkin hyvä kävellä. Jos ei ole vaellusta, niin kumikengät voi jättää pois. Iltakengätkään eivät ole välttämättömät, mutta harmaissa muovisandaaleissa ei ole aina kiva kävellä, esteettisesti ajatellen. Kenkäni ovat kuitenkin kevyitä ja pieneen tilaan meneviä ja rinkan alaosassa ne kulkevat kuin itsestään.

Jos yhden kankaisen asian haluan nostaa esiin tarvelistan yläpäästä, niin se on puuvillainen kangas tai huivi, kooltaan noin 100x160 cm. Näitä voisi olla mukana molemmille omansa. Ne menevät paljon pienempään tilaan kuin pyyhe ja käytän omaani paljon ja monella tavalla. Käytän sitä rantatuolissa tai hiekalla alustana. Se toimii uimareissulla pyyhkeenä. Sillä voi suojata ihoa auringossa palamiselta ja käyttää kuten suurta huivia. Viileässä (vaikka ilmastoidussa autossa) sen voi kääriä shaaliksi lämmittämään. Uimareissulla siitä saa kietaistua itselleen mekon lounaspaikkaan mentäessä. Joskus olen käyttänyt sitä peittona, kuten nyt Endau-Rompinin kuumuudessa. Se taipuu tarvittaessa myös aluslakanaksi. Kun pesettää matkalla jotain sen voi aina pesettää siinä mukana. 

Blogista:

Matkablogilla on minulla monta tavoitetta ja tarkoitusta. Päällimmäisenä on ajatus tallentaa tapahtumista sellaista, mitä ei pelkät valokuvat kerro. ”Näin me tämän koimme.” Miksi taas selostaa juuri blogiin, miksi julkaista nettiin? Meillä on perhettä, ystäviä ja sukulaisia, jotka seuraavat matkaamme reaaliajassa. Ei ole tarvetta soitella kotiin, että miten menee. Ihmiset pääsevät lähes päivittäin (halutessaan) katsomaan kuulumiset netistä. Olen saanut joskus ihmisiltä palautetta, että blogini on auttanut jonkun oman matkan suunnittelussa ja antanut siihen tarvittavia tietoja tai uusia ideoita. Tämä on kannustanut minua yrittämään tuoda tekstiin informaatiota ja yksityiskohtia. Mitä itse tästä saan? Saan matkapäiväkirjan ja talteen asioita, joiden avulla voi myöhempinä vuosina palauttaa mieleen kaikenlaista jo unohtunutta. Teen joistain matkoista kuvakirjoja monia vuosia jälkijunassa. Tehdessämme kuvakirjaa pystyn leikkaamaan suoraan blogeista tekstinpätkiä kirjaan valokuvien sekaan vähällä vaivalla. Helpottaa ja nopeuttaa kirjan tekemistä ihan valtavasti. Siinäpä tärkeimmät. Mitä blogin tekeminen sitten vaatii? Se vie kiistatta aikaa, meiltä yleensä tunnin joka ikinen ilta matkan jokaisena päivänä. Joskus huonoilla nettiyhteyksillä tunti ei edes ihan riitä. Onko se sen arvoista?

Paluumatkasta:

Tämän kokemuksen perusteella matkan jakaminen kahteen osuuteen lyhyehköllä vaihtoajalla on mukavaa. Tunninkin jaloittelu ja seisoskelu kentällä tekee todella hyvää ja seuraavalla taipaleella jaksaa taas istua ja nukkua ihan toisella tapaa. Konetta vaihtaessa saa myös käytyä mukavammin veskissä kuin koneessa. Ajallinen lisä ei ole tosiaankaan valtava. Tällä kertaa me menimme kahdella vaihdolla – siitä ei ehkä tule tapaa. Varsinkin takaisin tullessa viimeinen taipale Tukholma – Helsinki oli jo niiiin väsyttävää.

Paluumatka Melakasta Kuala Lumpurin lentokentälle tehtiin hotellin kautta tilatulla vuokra-autolla kuljettajineen. Hyvä päätös. Kuten olen busseista kertonut, niin ikinä ei tiedä matkareittiä, aikataulua jne. Nyt automatka vei 90 minuuttia. Hotellilta kotiovelle koko matka kesti 24 tuntia. Vaikka matka on tärkeämpi kuin määränpää, niin kotimatkasta puhuessa matkateon hauskuus on vähän vähäisemmässä osassa, kyllä sitä kotiin pääsyä jo odotti. 

Ihmisen käden jälki. Juaran kyläkoulun seinämaalaus Tiomanin saarella

Luonnon omaa taidetta: laskuveden jäljet rantahiekassa.

 

Kampung Morten

Keskiviikkona 1.5.2019

Lähdimme aamulla kävelemään kaupungille. Kuten eiliseltä päivältä mainitsin, joen varressa pääsee mukavasti kävelemään erilaisilla kävelyteillä. Tällä kohdin vedessä kasvaa muutamia suuria puita, joita siinä säästellään mm. eroosion estämiseksi. 

  

Puu löytää juurilleem teitä mistä vaan, vaikka muurin sisästä:

Kävelimme aamusella Kampung Mortenissa, joka on alkuperäinen, ennallistettu Malaiji-kylä kaupungin keskustassa. Nimi Morten toi mieleen Mårtenin ja mietin kylän nimen alkuperää. Wikipedia kertoo siitä näin: "The village is named after a British land revenue collector during the British Malaya, Frederick Joseph Morten." Alueen historiasta se kertoo lyhyesti näin: "The area used to be a quiet place during the 1960s and 1970s. The area was then evolved to become a tourist attraction since it was declared a heritage village under Malacca's Preservation and Conservation Enactment in 1989."

Kylä vilahtelee jo aiemmissakin kaupunkikuvissamme, matalana punakattoisena alueena korkeamman tai vehreämmän alueen keskellä tähän tapaan:

Tässä muutamia kuvia kävelyltä Kampung Mortenista:

Hotellistamme vielä muutama kuva, ensimmäisessä sisäpiha, josta oli jo aiemmin puhetta:

Haluamme nostaa Melakasta yhden ravintolan "ylitse muiden", thai-ravintolan jonka nimi käsittääksemme oli "Thai riverside restaurant" tai "Riverside thai restaurant" tai jotain vastaavaa. Ravintola on aivan joen rannassa, ruokapöydästä jokeen on noin 2 metriä matkaa. Pieniä pöytiä on ehkä kymmenkunta ja vieressä on kahvila, jossa on kyltti "D'Paris". Vieressä on puolenkymmentä muutakin pientä ruokapaikkaa.

Ravintolan kokki on tarjoilijan thaimaalainen vaimo, jonka ruoka on todella autenttista ja herkullista. Kävimme siellä illallisella kahtena iltana. Joen ranta on suhteellisen rauhallinen paikka istuskella, liikenteen melu on kaukana. 

Tämä valokuva on otettu ravintolan pöydästä, joen toisella rannalla näkyy Pyhän Francis Xavierin kirkko (jonka lähellä myös Stadthuys, kellotorni, suihkulähde ja muut keskeiset nähtävyydet):

Kuuluisasta ostoskadulta (paljon antiikki- ja taideliikkeitä), jossa kävelimme molempina päivinä, meiltä on vain pari kuvaa. Ensimmäinen kadun alusta ja toinen eräältä vehreältä sisäpihalta. Jos siellä jotain ilta- tai yömarkkinoita on, niin ei ainakaan ollut keskellä viikkoa.

Melakaa vesiltä ja ilmasta

Tiistai 30.4.2019

Lähdimme tutustumaan kaupunkiin ja totesimme hotellin sijainnin mainioksi. Joen rantaan ja keskustan suositulle Jonker Streetille / Jonker Walkille on matkaa vain muutama korttelinväli. Keskusta - sellainen keskusta joka matkailijoita kiinnostaa - keskittyy joen varren molemmin puolin ehkä noin kilometrin - kahden mittaiselle matkalle. Lähdimme jokipaatilla pienelle ajelulle, jotta saamme yleiskatsauksen tienoosta. Joen rantamat on kunnostettu ja niistä pidetään huolta. On istutuksia, ravntoloita, kahviloita ja kävelyteitä molemmin puolin. Siltoja riittää, joten puolta voi vaihtaa helposti.   

Jokiristeilyn jälkeen päätimme katsoa kaupunkia myös ilmasta ja siihen on mahdollisuus pyörivästä näkötornista, samanlaisesta mitä Linnanmäellä on. Muutamat kuvat lintuperspektiivistä:

Kaupungin katujen jälkeen teki mieli mennä jonnekin puiston vehreyteen. Olin etukäteen katsonut (tietenkin geokätköilysovelluksesta) sopivan pienen lähellä sijaitsevan puiston, joka oli oikeastaan hautausmaa. Kyseinen hautausmaa oli suuri kukkuloille rakennettu kiinalainen hautausmaa, suurin sellainen Kiinan ulkopuolella. Se sisälsi hautoja ilmeisesti jostain 1600 -luvulta (?) lähtien, hautakivet olivat murentuneita ja harmaita, mutta joukossa oli myös 2000 -luvulla haudattujen henkilöiden hautoja, joissa oli selkeät kuolinpäivä, joissain myös syntymäpäivät. Osa haudoista oli hyvin hoidettuja ja niissä oli tuoreita kukkia ja suitsukkeita. Paikka toimii nykyään myös suosittuna lenkkeily- ja kävelypuistona ja siltä osuudelta löytyi myös geokätkö.

Melaka / Malacca / Malakka

Maanantai 29.4.2019

Matka Endau-Rompinista Melakaan (tosin ranta- eikä moottoritietä, kuten kartta näyttää)

Oli aika jättää sademetsä taakse ja lähteä kohti seuraavaa ja viimeistä kohdettamme, Melakaa. Melaka on yksi niistä kaupungeista, joilla on eri nimiä eri kielissä, malesialainen Melaka ja englanninkielinen Malacca, Wikipedian mukaan kaupungin nimi on suomeksi Malakka. Yksi ja sama kaupunki siis, jatkan sen kutsumista Melakaksi, kun olen kerran sillä nimellä aloittanut jo matkaa suunnitellessa.

Seuraavat kohdefaktat ovat erilaisista lähteistä ja kirjoituksista, joiden oikeellisuutta en ole tarkistanut. Melaka on vanha satamakaupunki ja kauppapaikka, perustettu 1300- ja 1400 lukujen taitteessa. Se oli itse asiassa sulttaanikuntana ollessaan suurin ja vilkkain kauppapaikka – varsinkin ajalta ennen sen joutumista eri maiden siirtomaavallan alle. Emämaat olivat lopulta syypäitä Melakan kaupankäynnin ja sataman kuihtumiseen. Melakan emämaita ovat olleet Portugali vuodesta 1511, Hollanti ja Englanti 1600 – 1900 luvuilla vuorotellen, aina itsenäistymiseen 1956 asti. No näissä vuosissa saattavat olla vähän sekaisin maan, osavaltion ja kaupungin historia, mutta jokseenkin noin se on mennyt.

Melakassa näkyy vaikutteita aasialaisesta ja kiinalaisesta kulttuurista, yhtä lailla kuin eurooppalaisestakin. Löytyy kirkkoa, moskeijaa ja temppeliä. Arkkitehtuurissa tämä näkyy myös, kuten muissakin siirtomaissa, kun omanlaista kädenjälkeä on haluttu tuoda alusmaiden katukuvaan. Malesiassa moni puhuu hyvää englantia, tämä on nykypäivänä maan etu verrattuna moniin muihin Aasian valtioihin. Varsinkin turistina saa nauttia siitä, että tulee monin paikoin vaivatta ymmärretyksi. Toinen helpottava asia on latinalaisten aakkosten käyttöön ottaminen.

Olimme tilanneet luonnonpuistosta kyydin Kluangiin asti, josta jatkoimme bussilla Batu Pahatin ja Muarin kautta Melakaan. Bussimatka kesti nelisen tuntia ja oli pituudeltaan noin 160 km (vielä pari kilometriä ennen linja-autoasemaa bussi kurvasi huoltoasemalla tankkaamaan 😊) ja maksoi 15,40 MYR/hlö (noin 3,5 € / hlö). Joidenkin aikataulujen mukaan matka olisi kestänyt pari tuntia, mutta onneksi emme tätä enää uskoneet. Otimme Melakan linja-autoasemalta taksin Taxi-service luukulta, jonne kerroimme määränpään ja virkailija taas kertoi meille mihin autoista menisimme ja mitä kyyti maksaa (20 MYR). Taksissa ei ollut mittaria, mutta se oli virallinen taksi. Olimme varanneet muutamia päiviä sitten hotellin Treasures hotel & suites (http://treasureshotel.com/), saavuimme sinne mukavasti reissussa rähjääntyneinä ja hikisinä, kuten tapana on.

Hotelli ja huone on mitä luvattiin. Sijainti keskustassa ja vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella ei näy eikä kuulu sisään kun ulko-ovet painaa kiinni. Hotellissa on eräänlainen sisäpiha, minkä ympärille hotellihuoneet kiertyvät. Meidän huoneemme on ylimmässä 3. kerroksessa ja näkymä on takapihalle. Tänne ei kuulu mitään meteliä mistään. Huone on melko suuri ja valoisa, kauniisti sisustettu. En yleensä ole ”uusvanhan” ylin ystävä, mutta tästä tyylistä pidän. Ensin kummastelimme kylpyhuoneen lasiseiniä ja yksityisyyden puutetta, mutta sinnehän saikin koko seinän leveydeltä rullaverhon. Kylpyhuoneesta löytyy amme, mutta myös erillinen lasiseinäinen suihkunurkkaus, jossa sekä katto- että käsisuihkut. Vedenpaineessa ei ole valittamista. Löytyy myös jääkaappi ja tallelokero. Osan palveluista saa maksutta pyytämällä, kuten silitysraudan ja lakanoiden vaihdon. Juomavesi on tuotu lasikannussa muovipullojen sijaan (kuten Tiomaninkin hotellissa, olen aika ällikällä tästä ekologisuudesta.)

Kävelimme illalla joen rantaan ja kävimme syömässä Wild Coriander Melakassa. Ravintoalla oli todella idyllinen alue pöytiä joenrannassa, mutta ne olivat täynnä. Sisältä ravintola ei ollut yhtä tunnelmallinen, mutta ruoka oli hyvää. Pikaisen iltaisen tutustumisen perusteella Melakasta tulee mieleen monikansallinen ja idyllinen kaupunki. Ilmeisesti ei ole suotta Unescon maailmanperintölistalla!

Alkupalat: Pie tee

Pääruoka: Mee siam special

Viidakossa

Sunnuntai 28.4.2019

Matkaamme veneellä Endau jokea ylöspäin. ”Isoisäni on satavuotias”, kertoo oppaamme. ”Kun hän oli nuori, hän matkasi aikuisten kanssa tätä samaa jokea kylästä alaspäin, aina merelle asti. Matkaa tehtiin samantapaisella puuveneellä kuin missä nyt istumme (ilman moottoria tosin). Matka kesti viikon. He eivät käyttäneet rahaa, elettiin vaihdantatalouden aikaa. Vene oli lastattu täyteen viidakon antimia, joita he vaihtoivat sokeriin, kalaverkkoihin ja keihäitä. Takaisinpäin tultiin samaa reittiä, miehillä oli seipäät, joilla he työnsivät venettä ylös vastavirtaan. Matka takaisin saattoi kestää puolitoista viikkoakin.”

Päivän matka oli alkanut aamiaisella, joka tuotiin ovelle heti seitsemän jälkeen. Korissa oli teetä, nuudeleita, nakkeja, paistettuja kananmunia ja suklaakeksejä. (Viisikko-kirjojen lukijat voivat hymähtää retkieväillemme; voileivät vain vaihtuivat nuudeleihin, olemmehan Aasiassa). Kävimme kansallispuiston toimistossa ostamassa iilimatosukat, aiemmalta Borneon matkalta ostettuihin kumikenkiimme. Opas oli jo odottamassa meitä pihamaalla ja pääsimme lähtemään klo 8.20 matkaan.

Kävelimme samalle laiturille, mille eilinen ”tuubing” eli autonrenkaassa kelluminen päättyi, nimeltään Jetty kg Peta eli Peta kylän laituri. Meitä odotti siellä iso katettu puuvene, jossa oli perämoottori. Lähdimme virtaa mutkitellen ylöspäin. Endau on paikoin matala, siellä näkyy hiekkasärkkiä, uppopuita ja nopeammin virtaavia koskikohtia, jotka oletettavasti ovat matalia tai kivikkoisia.

Teemme veneellä matkaa puoli tuntia, kunnes jalkaudumme viidakkoon. Saavumme lyhyen matkaamisen jälkeen toiseen luonnonpuiston tukikohtaan, Kuala Jasiniin. Pidimme siellä pienen lepo- ja valokuvaustauon, olimme edelleen joen varrella. Matkaa jatkettiin ja tunnin kuluttua saavuimme kolmanteen tukikohtaan, pienelle Kuala Marong -campingalueelle. Siellä pääsee luonnon kanssa kosketuksiin telttailemalla, muuta majoitusta siellä ei ole. Patikoimme tämän jälkeen osan ajasta toisen pariskunnan kanssa, jolla oli oppaana meidän oppaamme veljenpoika.

Osan matkasta kuljimme samaa tietä norsujen kanssa. Tähän puuhun ne usein kihnuttavat kylkiään.

Jatkoimme matkaamme Upeh Guling -vesiputoukselle. Pidimme siellä taukoa niin putouksen ala- kuin yläpuolellakin. Putoukselta palasimme lounastamaan klo 12 aikaan takaisin Kuala Marongiin. Meillä oli keikkunut koko päivän lounas repuissa selässä ja sieltä löytyi riisiä, kanaa ja vihreää ”meriruohoa” (emme tiedä kasviksen oikeaa nimeä). Jätimme kanankoiven syömättä ja söimme riisit, meriruohot, banaaneja, suklaakeksejä ja suklaakakkupalat. Juomaksi oli mehutetra ja pullo vettä.

Upeh Guling

Lounaan jälkeen lähdimme ”Siniselle järvelle” (Tasik Air Biru), jossa nimensä mukaisesti oli kyllä hieman sinertävää vettä. Kohta oli suvantokohta Marong-joessa (yhtyy lopulta Endauhun) ja paikassa oli paljon melko isoja kaloja. Niitä ilmeisesti oli tapana ruokkia, koska ne tulivat nyppimään jalkojemme ihoa, kun menimme uimaan. Vesi oli ihanan kirkasta ja raikastavan viileää. Nippasin kaloille uinnin jälkeen paremman puutteessa iilimatoja sukistani, näyttivät nekin maistuvan. 

 Tasik Air Biru

Kumikengät ja iilimatosukat - patikoijan parhaat ystävät.

Iilimadoista puheen ollen, niitä kyllä riitti. Kulkiessamme kolmen hengen jonossa maassa näkyi edellisen kulkijan innoittamina pieniä ruskeita (2-5 cm pitkiä) hattivatteja, jotka olivat nousseet toisen pään varaan ja heiluttivat villisti vartaloa ja toista päätään, yrittäen tarttua siihen mikä ohi menee. Ja niitä riitti ja riitti: kengissä, pitkissä sukissa, housuja pitkin ylös yrittämässä. Imukuppi kummassakin päässä sai ne tarttumaan tiukasti kiinni, Jos yritit vetää niitä irti, ne tarttuivat sormeen. Kaapiminen tikulla tms ei auttanut, koska niiden vartalo litistyi ja lamaantui. Parhaiten ne sai irti lujalla luunapilla niiden ollessa liikkeellä. Nippailtiin niitä pois aina välillä, välillä vaan ei jaksanut. Lounaalla kiskaistiin pieni iilimato pois verta imemästä kaulastani ja uidessamme romanttisessa Tasik Air Birussa, mies veti varpaideni välistä irti sitkeää iilimatoa.

Reitti takaisin veneelle tuli samaa tietä. Patikointi sisälsi yhteensä 8 joen ylityskohtaa. Vesi oli niissä sääreen, polveen ja jopa reiteen asti ja vuolaimmissa ylityskohdissa oli apuna köysi. Jokien pohja oli isompien ja pienempien kivien peitossa. Kumikenkien nappulapohjissa oli loistava pito niljaisten kivien päällä, mutta toki sai jalkansa asetella varoen jalan alla muljahteleville kiville.

Oppaamme oli erityisen innostunut kylänsä juhlapäivästä, joka pidetään vuosittain 8. lokakuuta. Silloin kylän miehet pukeutuvat perinteiseen alkuasukkaan tapaan, koristeenaan metsästyssaaliita, esimerkiksi apinan kalloja ja eläinten sarvia tai hampaita. Näin nuori kännykkäsukupolvi näkee missä heidän juurensa ovat. Juhlapäivässä kilpaillaan esimerkiksi puhallusputkilla osumisella, eri ikäpolville on omat sarjansa. Juhlaan kuuluu myös uskonnollinen osuus. Uskonto on kuulemma yksinkertainen, hyvää tekemällä saa hyvää. (En ole varma tarkoittaako hyvän saaminen tätä elämää vai tuonpuoleista.) Opas näyti kännykästään valokuvia viimekertaisesta juhlapäivästä.

Venematkalla takaisin pysähdyimme yhdellä hiekkasärkällä, jossa oli keinu ja upeat maisemat Endaun alavirtaan ja kaukana siintävälle vuorelle. Paikka on kuulemma erityisesti päiväretkillä käyvien lasten suosiossa.

Nestettä meillä meni kaikkiaan 8 tunnin päivän aikana noin 2 litraa / nuppi. (Itse meillä oli mukana repussa 3,5 litraa, muu neste tuli lounaalta) Ei paljon, ehkä johtuen siitä, että istuimme osan päivästä veneessä tai taukopaikoilla, patikoinnit jäivät sinne 20000 askeleen tuntumaan. 

Endau-Rompinin kansallispuisto on hyvinkin käymisen arvoinen paikka! Sähköä chaletissamme oli yli 12 tuntia, eikä hyttysiä ollut sisällä nimeksikään. Ja niitä muutamia illalla tai yöllä saatuja paukamia on turha surra, täällä ei ole malariaa eikä denguekuumetta. Meillä oli hyvä opas, joka kertoili paljon tarinoita eläimistä, elämästään viidakossa ja vanhoista ajoista. Hän kertoili kuukauden mittaisista retkistä viidakkoon tiikereiden laskemiseksi. Hän näytti jälkiä villisioista, kauriista ja elefanteista (joita alueella elää noin 100 yksilöä) sekä näytti erilaisia yrttejä ja kasvea. Yksi loistaa pimeässä, toista hankaamalla veden kanssa saa vaahtoavaa viidakkosaippuaa, jotain käytetään kuumelääkkeenä ja toista viidakkoteen valmistamiseksi. Hän näytti lehden, joka oli niin öljypitoinen, että kun se joutui tulen kanssa kosketuksiin, siitä kuului nallipyssyn pamauksia, joten sitä voi käyttää myös villieläinten pelottelemiseen. Hän kertoi kahdesta kerrasta, jolloin oli eksynyt viidakkoon eikä yöllä pystynyt pelolta nukkumaan. Kun hän vihdoin meni puun juurelle nukkumaan, hän heräsi aamulla täynnä moskiiton paukamia ja vertavuotavia haavoja iilimadoista, joita oli tullut ympäri kehoa. Orang Asli -ihmiset alkoivat käyttää housuja 1950 -luvulla ja paitoja 1960 -luvulla. Nyt kylän lapset pelaavat kännykällä Candy crash peliä. 

Iilimatosukkaani ihastunut perhonen, joka ilmeisesti löysi sen väristä oman lajinsa värejä ja kävi yhdellä tauolla toivorikkaana värisyttelemässä siipiään kenkäni päällä. Kokoero ei tätä kaveria tuntunut haittaavan.

 

Endau-Rompinin kansallispuistossa

Lauantai 27. huhtikuu 2019 (neljään edelliseen päivään lisätty kuvia)

Malesian joukkoliikenne ei saa meiltä kovin hyvää arvosanaa, ”tämähän on pahempi kuin VR” sanoi mies. Totta. Ehkä täällä aikatauluilla on toisenlainen suhteellinen, viitteellinen tarkoitus. Että tietää mihin aikaan kuuluu tulla asemalle / laiturille / pysäkille. Voisi pitää jopa enteellisenä sitä, että aikatauluissa harvoin mainitaan, milloin ollaan perillä. Ettei kiireinen tai elämänsä aikatauluttanut ihminen suotta odota saapuvansa perille tiettyyn aikaan. Varsinkin lomalla asiat on hyvä järjestellä siten, että tunti sinne – toinen tänne ei hetkauta suuremmin. Näin olemme tällä kertaa tehneet ja ah miten viisasta se on ollut.

Aamulla Tiomanilla koko Juaran kylässä oli vesi poikki. Ilmeisesti rankkasateilla oli osuutta asiaan. Ilmeisesti ongelma oli kovin pieni ja nopeasti ratkaistu, koska vettä saatiin taas jo ennen yhdeksää. Keskustelimme aamiaisella vielä vähän aikaa toisen suomalaisen pariskunnan kanssa, ainoaan, johon tähän mennessä olemme törmänneet, A&A Lappeenrannasta. Oli mukava jakaa ajatuksia, kokemuksia ja vinkkejä heidän kanssaan, mukavaa loppumatkaa vaan teille.

Matkareittimme ja kansallispuiston sijainti

Lähdimme tänään siis Endau-Rompinin kansallispuistoon. Kansallispuisto on Malesian toiseksi suurin, maastoltaan maailman vanhimpia sademetsiä. Pinta-alaltaan tämä on 80 000 hehtaaria, eli suorakaiteen mittaisena olisi siis kooltaan 20 km x 40 km.   

(lisätietoja puistosta esim.: http://www.wonderfulmalaysia.com/endau-rompin-national-park-malaysia.htm)

Yhdeksältä tuli tilattu taksikyyti saaren läpi Tekek Jettyyn, jonne matka-aika oli 25 minuuttia. Rekisteröimme itsemme laivalle ja menimme tunniksi istumaan kirjan kanssa odotussaliin. Pääsimme laivaan ajoissa ja se lähtikin vain hieman myöhässä takaisin kohti manteretta ja Mersingiä. Olimme tilanneet kuljetuksen Endau-Rompiniin suoraan satamasta säästyäksemme taksihärdelliltä ja turhalta ajan kulumiselta. Satamassa laituriin pääsy viivästyi puolella tunnilla ja olimme kaikkiaan reilun kolme varttia myöhässä, mutta maihin päästyämme ja taksinkuljettajien vastaanottokomitean ohitettuamme meitä lähestyi mies, joka kysyi selkeästi ”Mari?” – kuljettajamme oli löytänyt meidät.

Ajoimme vajaan tunnin verran Kahangin kylään, jossa taas rekisteröidyimme kansallispuistoon tulijaksi ja maksoimme retkemme loppuosan. Tämä kahden yön majoituksen, kahden päivän opaspalvelut ja täyden ylläpidon retken hinnaksi tulee noin 220 € /henkilö, sisältäen tilaamani kuljetukset. Rekisteröitymisestä ajoimme reilun tunnin hiekkateitä (melko kuoppaisia sellaisia) lohduttoman palmupuu-gheton halki, kunnes pääsimme metsään. Tie metsässä – ilmeisesti jo kansallispuiston maita – oli uuden oloista hyväkuntoista asvalttitietä, toki kapeaa sellaista. Tuntui hyvältä päästä metsään. Kansallispuistoa ajoimme vielä vajaan puoli tuntia, kunnes pääsimme Visitor Centeriin ja sen alueella oleviin majoitustiloihin. Olimme varanneet täältä Chaletin, joka osoittautui valtavaksi: aula, kolme makuuhuonetta ja kylyhuone, kaikki meidän käytössämme. Ennen majoittumista, jo pihalla, meille oli katettu lounas. Kuljettaja otti radiopuhelimella yhteyttä jonnekin vähän ennen saapumistamme: ilmeisesti keittiöön, koska kaikki oli lämpimänä ja meille katettuna odottamassa.

Majoituspaikkamme Petassa

Pääsimme lounaan jälkeen majoittumaan ja vartin päästä ovelle kolkutteli jo opas, joka tuli hakemaan meitä tutustumaan kyläänsä, Orang Asliin. Kylä on joen varressa. Oppaamme mukaan joen varressa on muitakin kyliä, mutta tämä on viimeisin, keskellä viidakkoa. Mutta ennen kuin pääsimme kylään, olikin vastassa yllätys. Lähdimme oppaan mukaan siis vartin levon jälkeen saavuttuamme. Kävelimme noin 45 minuuttia (asvaltoitua tietä!) keskellä metsää paikkaan nimeltä NERC – (Research & Education Program). Matkalla sinne havaitsimme, että sijaitsimme ikään kuin suuressa laaksossa, kaukaisten vuorten / kukkuloiden ympäröidessä meitä eri suunnilta. Näimme norsun kaatamia bambuja ja apinalauman keikkumassa puiden lehvistössä. Kuuntelimme oppaan tarinoita, hän on tosiaan alkuasukas, 33 vuotias nuorimies, joka yllätykseksemme kertoi, ettei ole koskaan käynyt koulua. Hänen englantinsa oli melko hyvää, vain ääntämisen ymmärtämisessä jouduimme pinnistelemään.

Saavuimme lopulta hikeä valuen joen rantaan ja siellä meitä odotti pelastusliivit, laituri, jossa oli pari kanoottia ja kasa autonrenkaita. Opas käveli suurten auton sisäkumien luokse ja kiskoi päällensä liivit: kulkuneuvomme oli selvinnyt. Onneksi meillä oli tavarat ocean-packissä, muuten olisi käynyt kehnommin. Istuimme autonrenkaassa pehva vedessä ja ajelehdimme pitkin leveää kohtalaisen joutuisaa jokea alaspäin. Joen vesi oli yllättävän viileää, ei siinä nyt kylmä tullut, mutta ei kuumakaan.

Juuri ennen kyllä oli pieni koskikohta, joka viimeisteli kosteustasapainon heittämällä myös syliin ämpärillisen vettä. Pääsimme kylään kaikkiaan reilun puolen tunnin ajelehtimisen jälkeen, luonnollisesti vettä valuen, eihän se täällä kosteudessa minnekään illan aikana kuivanut. Kävelimme kylätien päästä päähän. Kylässä asuu noin 300 asukasta, siellä on lastentarha noin 4 ikävuodesta eteenpäin ja alakoulu 7-12 vuotiaille. Yläkouluun lapset menevät Mersingiin tai Kluangiin, jossa heille on hostel-majoitus, lapset tulevat kotiinsa viikonlopuiksi.

Oppaamme on free-lancer opas ja ilman turisteja vaihtoehtona olisi ilmeisesti kumin kerääminen kumipuista (emme ole varmoja oliko se kuvaannollinen vai todellinen esimerkki). Toivottavasti ekoturismi ja kansallispuistoihin matkustaminen tulisi suositummaksi. Täällä tänään kaikki muut chaletit ovat tyhjillään, vain telttamajoituksessa on ilmeisesti yksi pariskunta ja pari ihmistä makuusali-majoituksessa.  

Orang Asli kylän (ainoa) katu ja nykyisiä koteja

Kylän entisiä koteja

Illallinen tuotiin meille majoituksen ovelle, erikseen tullessamme kysyttiin, pidämmekö tulisesta ruuasta. Kyllä täällä ainakin palvelu pelaa hienosti ja onhan tällainen oma opas ja ”oma keittiö” todellinen luksus, ei vähiten sen vuoksi, että saimme saapua, kun meille sopi (=lauttaliikenteelle sopi) ja koko luvattu ohjelma sovitettiin meidän mukaamme. Myös pois kuljetus onnistuu toiveidemme mukaan ja sovitimme ajan Kluangista eteenpäin lähtevien bussien aikataulujen mukaan.

Nyt makoilen tässä chaletin makuuhuoneen parisängyllä kirjoittamassa tätä blogia. Tuuletin hurisee yläpuolella ja lavat pyörittävät tervetullutta viileyden tunnetta iholle. Märät vaatteet on ripustettu henkareille, saa nähdä kuivuvatko tällä reissulla. Sähköä riittää jonkin aikaa, jännittävää nähdä minkä verran. Uskoisin että tuuletin pitää poissa myös hyttysiä, vähän jänskättää millainen invaasio niistä vielä tulee, koska ikkunat ovat oikeastaan vain puiset säleiköt, laseja täällä ei ole ollenkaan. Netissä oli salaperäisesti ilmoitettu, että sähköä on illalla tarjolla muutamia tunteja, muuten olemme pimeydessä ja ilman tuuletinta. Sademetsän huumaavat äänet kuuluvat sisälle. Metsässä ihmisen on hyvä olla.

Viimeinen rantapäivä Tiomanilla

Perjantaina 26.4.2019

Tänään lähdimme snorklaamaan oman rannan kahdelle kivisemmälle kohdalle rannan puoliväliin ja toiseen (laiturinpuoleiseen) päähän. Heti lähtiessämme näimme hämmästykseksemme luonto-ohjelmista tutut jäljet rantahiekassa:

Seurasimme jännittyneinä jälkiä ylemmäs rantaviivalla ja kappas: siellä näkyi lapioitu laakea kuoppa (osin täytetty), joten JTP (Juara Turtle Project) on käynyt taas ahkeroimassa ja siirtämässä pesän turvaan! Palattuamme snorklaamasta kävimme aitauksella ja sinne oli tullut peräti kaksi uutta pesää yön aikana. Toisesta pesästä he olivat saaneet klo 03 soiton jostain lähisaarelta paikalliselta asukkaalta – ja tietenkin lähteneet heti kaivamaan sitä ylös. Tämä Juaran pesä, jonka jäljet mekin näimme, oli tämän kauden ensimmäinen tällä rannalla. Juttelimme vapaaehtoisen kanssa, jonka mukaan viime kaudella oli tullut vain 21 pesää kaikkiaan. Nyt on oikeastaan vasta toinen kuukausi meneillään ja ollaan jo kuudessa, ilmeisesti on odotettavissa edellistä parempi munintavuosi.

Sen verran vielä snorklauksesta, että rannan puolivälissä kuin myös toisessa päässä löytyi hyviä paikkoja, joissa korallia oli vielä jäljellä ja kaloja samoin. Näimme uusista lajeista kaksi erilaista rauskua, pienen värittömän ja suuremman, jossa oli kauniit kirkkaansiniset täplät. (Jos et muista miltä rausku näyttää, mieti valtavan nuijapään ja räiskäleen risteytystä) Bongasimme myös JTP:n korallin istutuskokeilut, jossa pieniä korallinpaloja on kiinnitetty betonimöykkyyn, ilmeisesti katsovat voiko korallia lähteä leviämään sellaisesta asetelmasta. Kahdestaan snorklaamisessa on retkeen verrattuna hienoa se, että suunnat ja ajat voi päättää itse, eikä ole liiemmin muita ihmisiä tai veneitä samoilla apajilla. Välillä kalojen elämän seuraaminen on aika meditatiivista, voi vain kellua meressä kasvot alaspäin ja ihmetellä niiden puuhia.

Pakollinen ruokainfo loppuun: söimme tänään sekä lounaan että illallisen Hamdan beach cafeessa. Oli taas hyvää ja maukasta. Lounaalla syöjiä oli paljonkin, mutta koko illan satoi ja ruokapaikat olivat pitkälti tyhjiä (resortteja ja sukelluspaikkoja lukuun ottamatta).

Hamdan Beach Cafe

Viimeinen päivä Tiomanilla oli tässä, reissu jatkuu. Lähdemme seuraavaksi kansallispuistoon viikonloppua viettämään nettiyhteyksien ulottumattomiin, joten palaan linjoille aikaisintaan maanantai-iltana.

Resorttimme Coconut Grove rannalta kuvattuna

Panoraama rannalta laskuveden aikaan