Endau-Rompinin kansallispuistossa

Lauantai 27. huhtikuu 2019 (neljään edelliseen päivään lisätty kuvia)

Malesian joukkoliikenne ei saa meiltä kovin hyvää arvosanaa, ”tämähän on pahempi kuin VR” sanoi mies. Totta. Ehkä täällä aikatauluilla on toisenlainen suhteellinen, viitteellinen tarkoitus. Että tietää mihin aikaan kuuluu tulla asemalle / laiturille / pysäkille. Voisi pitää jopa enteellisenä sitä, että aikatauluissa harvoin mainitaan, milloin ollaan perillä. Ettei kiireinen tai elämänsä aikatauluttanut ihminen suotta odota saapuvansa perille tiettyyn aikaan. Varsinkin lomalla asiat on hyvä järjestellä siten, että tunti sinne – toinen tänne ei hetkauta suuremmin. Näin olemme tällä kertaa tehneet ja ah miten viisasta se on ollut.

Aamulla Tiomanilla koko Juaran kylässä oli vesi poikki. Ilmeisesti rankkasateilla oli osuutta asiaan. Ilmeisesti ongelma oli kovin pieni ja nopeasti ratkaistu, koska vettä saatiin taas jo ennen yhdeksää. Keskustelimme aamiaisella vielä vähän aikaa toisen suomalaisen pariskunnan kanssa, ainoaan, johon tähän mennessä olemme törmänneet, A&A Lappeenrannasta. Oli mukava jakaa ajatuksia, kokemuksia ja vinkkejä heidän kanssaan, mukavaa loppumatkaa vaan teille.

Matkareittimme ja kansallispuiston sijainti

Lähdimme tänään siis Endau-Rompinin kansallispuistoon. Kansallispuisto on Malesian toiseksi suurin, maastoltaan maailman vanhimpia sademetsiä. Pinta-alaltaan tämä on 80 000 hehtaaria, eli suorakaiteen mittaisena olisi siis kooltaan 20 km x 40 km.   

(lisätietoja puistosta esim.: http://www.wonderfulmalaysia.com/endau-rompin-national-park-malaysia.htm)

Yhdeksältä tuli tilattu taksikyyti saaren läpi Tekek Jettyyn, jonne matka-aika oli 25 minuuttia. Rekisteröimme itsemme laivalle ja menimme tunniksi istumaan kirjan kanssa odotussaliin. Pääsimme laivaan ajoissa ja se lähtikin vain hieman myöhässä takaisin kohti manteretta ja Mersingiä. Olimme tilanneet kuljetuksen Endau-Rompiniin suoraan satamasta säästyäksemme taksihärdelliltä ja turhalta ajan kulumiselta. Satamassa laituriin pääsy viivästyi puolella tunnilla ja olimme kaikkiaan reilun kolme varttia myöhässä, mutta maihin päästyämme ja taksinkuljettajien vastaanottokomitean ohitettuamme meitä lähestyi mies, joka kysyi selkeästi ”Mari?” – kuljettajamme oli löytänyt meidät.

Ajoimme vajaan tunnin verran Kahangin kylään, jossa taas rekisteröidyimme kansallispuistoon tulijaksi ja maksoimme retkemme loppuosan. Tämä kahden yön majoituksen, kahden päivän opaspalvelut ja täyden ylläpidon retken hinnaksi tulee noin 220 € /henkilö, sisältäen tilaamani kuljetukset. Rekisteröitymisestä ajoimme reilun tunnin hiekkateitä (melko kuoppaisia sellaisia) lohduttoman palmupuu-gheton halki, kunnes pääsimme metsään. Tie metsässä – ilmeisesti jo kansallispuiston maita – oli uuden oloista hyväkuntoista asvalttitietä, toki kapeaa sellaista. Tuntui hyvältä päästä metsään. Kansallispuistoa ajoimme vielä vajaan puoli tuntia, kunnes pääsimme Visitor Centeriin ja sen alueella oleviin majoitustiloihin. Olimme varanneet täältä Chaletin, joka osoittautui valtavaksi: aula, kolme makuuhuonetta ja kylyhuone, kaikki meidän käytössämme. Ennen majoittumista, jo pihalla, meille oli katettu lounas. Kuljettaja otti radiopuhelimella yhteyttä jonnekin vähän ennen saapumistamme: ilmeisesti keittiöön, koska kaikki oli lämpimänä ja meille katettuna odottamassa.

Majoituspaikkamme Petassa

Pääsimme lounaan jälkeen majoittumaan ja vartin päästä ovelle kolkutteli jo opas, joka tuli hakemaan meitä tutustumaan kyläänsä, Orang Asliin. Kylä on joen varressa. Oppaamme mukaan joen varressa on muitakin kyliä, mutta tämä on viimeisin, keskellä viidakkoa. Mutta ennen kuin pääsimme kylään, olikin vastassa yllätys. Lähdimme oppaan mukaan siis vartin levon jälkeen saavuttuamme. Kävelimme noin 45 minuuttia (asvaltoitua tietä!) keskellä metsää paikkaan nimeltä NERC – (Research & Education Program). Matkalla sinne havaitsimme, että sijaitsimme ikään kuin suuressa laaksossa, kaukaisten vuorten / kukkuloiden ympäröidessä meitä eri suunnilta. Näimme norsun kaatamia bambuja ja apinalauman keikkumassa puiden lehvistössä. Kuuntelimme oppaan tarinoita, hän on tosiaan alkuasukas, 33 vuotias nuorimies, joka yllätykseksemme kertoi, ettei ole koskaan käynyt koulua. Hänen englantinsa oli melko hyvää, vain ääntämisen ymmärtämisessä jouduimme pinnistelemään.

Saavuimme lopulta hikeä valuen joen rantaan ja siellä meitä odotti pelastusliivit, laituri, jossa oli pari kanoottia ja kasa autonrenkaita. Opas käveli suurten auton sisäkumien luokse ja kiskoi päällensä liivit: kulkuneuvomme oli selvinnyt. Onneksi meillä oli tavarat ocean-packissä, muuten olisi käynyt kehnommin. Istuimme autonrenkaassa pehva vedessä ja ajelehdimme pitkin leveää kohtalaisen joutuisaa jokea alaspäin. Joen vesi oli yllättävän viileää, ei siinä nyt kylmä tullut, mutta ei kuumakaan.

Juuri ennen kyllä oli pieni koskikohta, joka viimeisteli kosteustasapainon heittämällä myös syliin ämpärillisen vettä. Pääsimme kylään kaikkiaan reilun puolen tunnin ajelehtimisen jälkeen, luonnollisesti vettä valuen, eihän se täällä kosteudessa minnekään illan aikana kuivanut. Kävelimme kylätien päästä päähän. Kylässä asuu noin 300 asukasta, siellä on lastentarha noin 4 ikävuodesta eteenpäin ja alakoulu 7-12 vuotiaille. Yläkouluun lapset menevät Mersingiin tai Kluangiin, jossa heille on hostel-majoitus, lapset tulevat kotiinsa viikonlopuiksi.

Oppaamme on free-lancer opas ja ilman turisteja vaihtoehtona olisi ilmeisesti kumin kerääminen kumipuista (emme ole varmoja oliko se kuvaannollinen vai todellinen esimerkki). Toivottavasti ekoturismi ja kansallispuistoihin matkustaminen tulisi suositummaksi. Täällä tänään kaikki muut chaletit ovat tyhjillään, vain telttamajoituksessa on ilmeisesti yksi pariskunta ja pari ihmistä makuusali-majoituksessa.  

Orang Asli kylän (ainoa) katu ja nykyisiä koteja

Kylän entisiä koteja

Illallinen tuotiin meille majoituksen ovelle, erikseen tullessamme kysyttiin, pidämmekö tulisesta ruuasta. Kyllä täällä ainakin palvelu pelaa hienosti ja onhan tällainen oma opas ja ”oma keittiö” todellinen luksus, ei vähiten sen vuoksi, että saimme saapua, kun meille sopi (=lauttaliikenteelle sopi) ja koko luvattu ohjelma sovitettiin meidän mukaamme. Myös pois kuljetus onnistuu toiveidemme mukaan ja sovitimme ajan Kluangista eteenpäin lähtevien bussien aikataulujen mukaan.

Nyt makoilen tässä chaletin makuuhuoneen parisängyllä kirjoittamassa tätä blogia. Tuuletin hurisee yläpuolella ja lavat pyörittävät tervetullutta viileyden tunnetta iholle. Märät vaatteet on ripustettu henkareille, saa nähdä kuivuvatko tällä reissulla. Sähköä riittää jonkin aikaa, jännittävää nähdä minkä verran. Uskoisin että tuuletin pitää poissa myös hyttysiä, vähän jänskättää millainen invaasio niistä vielä tulee, koska ikkunat ovat oikeastaan vain puiset säleiköt, laseja täällä ei ole ollenkaan. Netissä oli salaperäisesti ilmoitettu, että sähköä on illalla tarjolla muutamia tunteja, muuten olemme pimeydessä ja ilman tuuletinta. Sademetsän huumaavat äänet kuuluvat sisälle. Metsässä ihmisen on hyvä olla.