Viidakossa

Sunnuntai 28.4.2019

Matkaamme veneellä Endau jokea ylöspäin. ”Isoisäni on satavuotias”, kertoo oppaamme. ”Kun hän oli nuori, hän matkasi aikuisten kanssa tätä samaa jokea kylästä alaspäin, aina merelle asti. Matkaa tehtiin samantapaisella puuveneellä kuin missä nyt istumme (ilman moottoria tosin). Matka kesti viikon. He eivät käyttäneet rahaa, elettiin vaihdantatalouden aikaa. Vene oli lastattu täyteen viidakon antimia, joita he vaihtoivat sokeriin, kalaverkkoihin ja keihäitä. Takaisinpäin tultiin samaa reittiä, miehillä oli seipäät, joilla he työnsivät venettä ylös vastavirtaan. Matka takaisin saattoi kestää puolitoista viikkoakin.”

Päivän matka oli alkanut aamiaisella, joka tuotiin ovelle heti seitsemän jälkeen. Korissa oli teetä, nuudeleita, nakkeja, paistettuja kananmunia ja suklaakeksejä. (Viisikko-kirjojen lukijat voivat hymähtää retkieväillemme; voileivät vain vaihtuivat nuudeleihin, olemmehan Aasiassa). Kävimme kansallispuiston toimistossa ostamassa iilimatosukat, aiemmalta Borneon matkalta ostettuihin kumikenkiimme. Opas oli jo odottamassa meitä pihamaalla ja pääsimme lähtemään klo 8.20 matkaan.

Kävelimme samalle laiturille, mille eilinen ”tuubing” eli autonrenkaassa kelluminen päättyi, nimeltään Jetty kg Peta eli Peta kylän laituri. Meitä odotti siellä iso katettu puuvene, jossa oli perämoottori. Lähdimme virtaa mutkitellen ylöspäin. Endau on paikoin matala, siellä näkyy hiekkasärkkiä, uppopuita ja nopeammin virtaavia koskikohtia, jotka oletettavasti ovat matalia tai kivikkoisia.

Teemme veneellä matkaa puoli tuntia, kunnes jalkaudumme viidakkoon. Saavumme lyhyen matkaamisen jälkeen toiseen luonnonpuiston tukikohtaan, Kuala Jasiniin. Pidimme siellä pienen lepo- ja valokuvaustauon, olimme edelleen joen varrella. Matkaa jatkettiin ja tunnin kuluttua saavuimme kolmanteen tukikohtaan, pienelle Kuala Marong -campingalueelle. Siellä pääsee luonnon kanssa kosketuksiin telttailemalla, muuta majoitusta siellä ei ole. Patikoimme tämän jälkeen osan ajasta toisen pariskunnan kanssa, jolla oli oppaana meidän oppaamme veljenpoika.

Osan matkasta kuljimme samaa tietä norsujen kanssa. Tähän puuhun ne usein kihnuttavat kylkiään.

Jatkoimme matkaamme Upeh Guling -vesiputoukselle. Pidimme siellä taukoa niin putouksen ala- kuin yläpuolellakin. Putoukselta palasimme lounastamaan klo 12 aikaan takaisin Kuala Marongiin. Meillä oli keikkunut koko päivän lounas repuissa selässä ja sieltä löytyi riisiä, kanaa ja vihreää ”meriruohoa” (emme tiedä kasviksen oikeaa nimeä). Jätimme kanankoiven syömättä ja söimme riisit, meriruohot, banaaneja, suklaakeksejä ja suklaakakkupalat. Juomaksi oli mehutetra ja pullo vettä.

Upeh Guling

Lounaan jälkeen lähdimme ”Siniselle järvelle” (Tasik Air Biru), jossa nimensä mukaisesti oli kyllä hieman sinertävää vettä. Kohta oli suvantokohta Marong-joessa (yhtyy lopulta Endauhun) ja paikassa oli paljon melko isoja kaloja. Niitä ilmeisesti oli tapana ruokkia, koska ne tulivat nyppimään jalkojemme ihoa, kun menimme uimaan. Vesi oli ihanan kirkasta ja raikastavan viileää. Nippasin kaloille uinnin jälkeen paremman puutteessa iilimatoja sukistani, näyttivät nekin maistuvan. 

 Tasik Air Biru

Kumikengät ja iilimatosukat - patikoijan parhaat ystävät.

Iilimadoista puheen ollen, niitä kyllä riitti. Kulkiessamme kolmen hengen jonossa maassa näkyi edellisen kulkijan innoittamina pieniä ruskeita (2-5 cm pitkiä) hattivatteja, jotka olivat nousseet toisen pään varaan ja heiluttivat villisti vartaloa ja toista päätään, yrittäen tarttua siihen mikä ohi menee. Ja niitä riitti ja riitti: kengissä, pitkissä sukissa, housuja pitkin ylös yrittämässä. Imukuppi kummassakin päässä sai ne tarttumaan tiukasti kiinni, Jos yritit vetää niitä irti, ne tarttuivat sormeen. Kaapiminen tikulla tms ei auttanut, koska niiden vartalo litistyi ja lamaantui. Parhaiten ne sai irti lujalla luunapilla niiden ollessa liikkeellä. Nippailtiin niitä pois aina välillä, välillä vaan ei jaksanut. Lounaalla kiskaistiin pieni iilimato pois verta imemästä kaulastani ja uidessamme romanttisessa Tasik Air Birussa, mies veti varpaideni välistä irti sitkeää iilimatoa.

Reitti takaisin veneelle tuli samaa tietä. Patikointi sisälsi yhteensä 8 joen ylityskohtaa. Vesi oli niissä sääreen, polveen ja jopa reiteen asti ja vuolaimmissa ylityskohdissa oli apuna köysi. Jokien pohja oli isompien ja pienempien kivien peitossa. Kumikenkien nappulapohjissa oli loistava pito niljaisten kivien päällä, mutta toki sai jalkansa asetella varoen jalan alla muljahteleville kiville.

Oppaamme oli erityisen innostunut kylänsä juhlapäivästä, joka pidetään vuosittain 8. lokakuuta. Silloin kylän miehet pukeutuvat perinteiseen alkuasukkaan tapaan, koristeenaan metsästyssaaliita, esimerkiksi apinan kalloja ja eläinten sarvia tai hampaita. Näin nuori kännykkäsukupolvi näkee missä heidän juurensa ovat. Juhlapäivässä kilpaillaan esimerkiksi puhallusputkilla osumisella, eri ikäpolville on omat sarjansa. Juhlaan kuuluu myös uskonnollinen osuus. Uskonto on kuulemma yksinkertainen, hyvää tekemällä saa hyvää. (En ole varma tarkoittaako hyvän saaminen tätä elämää vai tuonpuoleista.) Opas näyti kännykästään valokuvia viimekertaisesta juhlapäivästä.

Venematkalla takaisin pysähdyimme yhdellä hiekkasärkällä, jossa oli keinu ja upeat maisemat Endaun alavirtaan ja kaukana siintävälle vuorelle. Paikka on kuulemma erityisesti päiväretkillä käyvien lasten suosiossa.

Nestettä meillä meni kaikkiaan 8 tunnin päivän aikana noin 2 litraa / nuppi. (Itse meillä oli mukana repussa 3,5 litraa, muu neste tuli lounaalta) Ei paljon, ehkä johtuen siitä, että istuimme osan päivästä veneessä tai taukopaikoilla, patikoinnit jäivät sinne 20000 askeleen tuntumaan. 

Endau-Rompinin kansallispuisto on hyvinkin käymisen arvoinen paikka! Sähköä chaletissamme oli yli 12 tuntia, eikä hyttysiä ollut sisällä nimeksikään. Ja niitä muutamia illalla tai yöllä saatuja paukamia on turha surra, täällä ei ole malariaa eikä denguekuumetta. Meillä oli hyvä opas, joka kertoili paljon tarinoita eläimistä, elämästään viidakossa ja vanhoista ajoista. Hän kertoili kuukauden mittaisista retkistä viidakkoon tiikereiden laskemiseksi. Hän näytti jälkiä villisioista, kauriista ja elefanteista (joita alueella elää noin 100 yksilöä) sekä näytti erilaisia yrttejä ja kasvea. Yksi loistaa pimeässä, toista hankaamalla veden kanssa saa vaahtoavaa viidakkosaippuaa, jotain käytetään kuumelääkkeenä ja toista viidakkoteen valmistamiseksi. Hän näytti lehden, joka oli niin öljypitoinen, että kun se joutui tulen kanssa kosketuksiin, siitä kuului nallipyssyn pamauksia, joten sitä voi käyttää myös villieläinten pelottelemiseen. Hän kertoi kahdesta kerrasta, jolloin oli eksynyt viidakkoon eikä yöllä pystynyt pelolta nukkumaan. Kun hän vihdoin meni puun juurelle nukkumaan, hän heräsi aamulla täynnä moskiiton paukamia ja vertavuotavia haavoja iilimadoista, joita oli tullut ympäri kehoa. Orang Asli -ihmiset alkoivat käyttää housuja 1950 -luvulla ja paitoja 1960 -luvulla. Nyt kylän lapset pelaavat kännykällä Candy crash peliä. 

Iilimatosukkaani ihastunut perhonen, joka ilmeisesti löysi sen väristä oman lajinsa värejä ja kävi yhdellä tauolla toivorikkaana värisyttelemässä siipiään kenkäni päällä. Kokoero ei tätä kaveria tuntunut haittaavan.