Mentawak vesiputoukslla

Tiistai 23. huhtikuu 2019

Pieni saarifakta Tiomanista: Sijaitsee Etelä-Kiinan meressä Malesian itärannikolla 56 km etäisyydellä mantereesta, lähellä päiväntasaajaa. Saari on noin 20 km pitkä ja 11-12 km leveä sen leveimmältä kohdaltaan. Saaren muoto muistuttaa minusta nyrkkiä, jossa on peukalo pystyssä. Saari on pääasiassa tiheää sademetsää, asutus ja turismi keskittyy saaren seitsemään kylään. Kylien välillä ei yleensä ole tieyhteyttä (paitsi tie saaren poikki itärannikolta länsirannikolle) ja ilmeisesti kylien välillä liikutaan vesitakseilla. Meillä tästä ei ole omakohtaista kokemusta, koska olemme itärannikon ainoassa kylässä, emmekä liiku täältä varsinaisesti toisiin kyliin. Joitain patikointireittejä löytyy niin ikään. Saaren maaston korkeuserot tekevät ilmeisesti sen, että keskemmälle saarta kenelläkään ei ole kiinnostusta.

Pienelle vaellukselle sademetsään toki piti päästä ja lähdimme Mentawak vesiputoukselle tänään aamupalan jälkeen. (Toisen tiedon mukaan kyseessä on Lubuk Teja vesiputous, mutta who cares.) Saimme hyvät ohjeet matkaan. Ensimmäisenä meidän piti ylittää joki lautalla, jota kiskottiin rannalta toiselle köydellä. Lautta oli parhaat päivänsä nähnyt ja piti seistä varovaisesti tukipuiden päällä, koska päällystys tuntui antavan helposti periksi. Ihan kuivin jaloin tätä ei päässyt tekemään, koska lautta ei tullut aivan rantaan.

Seuraavaksi lähdimme kiipeämään kosteassa kuumuudessa mäkeä ylöspäin. Seurasimme ruostunutta suurta vesiputkea ylös. Putki ei olut käytössä, mutta alkupäässä näkyi merkkejä, että sitä juuri uusittiin. Eräässä mutkassa huusi apinaperhe varoitushuutoaan ja katosi pensaikkoon. Apinat tuntuvat lievästi pelottavilta, koska jossain päin ne eivät pelkää ihmisiä vaan saattavat jopa hypätä päälle. Apinan purema ei olisi mukavaa saada... Nämä veijarit katosivat kuitenkin metsään ja huudotkin loppuivat, kun pääsimme etäämmälle. Matkalla oli kohtia missä oli valtavasti perhosia. Onneksi kiipeämistä ei ollut tuntia mitä ohjeissa sanottiin. Jo vajaan puolen tunnin päästä aloimme kuulla veden pauhua. Samassa kohdassa kuulimme toisen apinalauman (tai -perheen) varoitushuudot ja hipsimme siitä nopeasti ohi. Pienen ajan kuluttua saavuimme jonkinlaisen melko tyhjän padon luokse, jonne tie päättyi. Luimme uudelleen ohjeita ja palasimme omia jälkiä. Jossain kohden vesiputken ali piti päästä toiselle polulle – ja pääsikin, olimme vaan menneet siitä kohden ohi.

Vesiputous oli pieni, mutta sen edessä oli luonnon oma lammikko kirkkaan näköistä vettä. Tiedän kuitenkin, että tropiikissa makean veden uimapaikoista voi huonolla tsägällä saada alkueläimen elimistöönsä, joten jätimme uimisen väliin. Se oli harmittava päätös, koska kiipeämisessä olimme hionneet vaatteetkin aivan märiksi ja viilennys olisi tehnyt hyvää. Istuimme siellä varjoisilla kivillä ja ihastelimme luontoa ja sen ääniä. Jostain puusta putoavasta kopsahduksesta huomasimme, että kaukana latvustossa yksinäinen apina taittoi matkaansa jonnekin. Se tuntui jotenkin eksoottiselle. Paluumatkalla näimme suuren liskon livahtavan kauempana polulla. Takaisin tullessa nousuvesi yllätti ja joessa vesi oli noussut. Jouduimmekin kahlaamaan lautalle yllättävän syvässä vedessä.

Katsoimme jälkikäteen karttaa ja etsimme vesiputouksen sademetsästä – ei ollutkaan ihan helppo nakki, mutta tässä se näkyy:

Ja jotta saa jotain käsitystä etäisyyksistä, tässä kartta suuremmassa koossa. (Kartta on kätköilysivustolta ja hymynaama on läheinen kätkö, josta eilen kirjoitin.) Kuvan hiekkarannalta on otettu tämän matkan hiekkanrantakuvat.