Elämästä vuoristoseudulla

Maisema kuvattuna matkalla vuoristokylään.

Heräsimme seitsemän aikaan nukuttuamme viimeiset kaksi tuntia kuin tukit. Vääntäydyimme ylös teltasta katsomaan uutta päivää. Rankkasade oli pessyt lähitienoot, mutta oli pyörinyt lähinnä täällä huippujen alueella, myöhemmin huomasimme että laskeutuminen ei ollut vaikeaa koska mutainen polku oli yhtä sitkeä kuin edellisenä päivänä. Ei sitä kuivaksi voinut sanoa (jalat pohkeista ja siitä alaspäin mutaantuivat väistämättä), mutta muta ei ollut onneksi muuttunut liukkaaksi liejuksi.

Chai oli lähtenyt hakemaan jo uusia matkailijoita huipulle, joten häntä emme enää nähneet emmekä saaneet kiitettyä varusteidemme kantamisesta. Oppaamme Charan kertoi myöhemmin yrittävänsä toppuutella Chaita tekemästä liikaa työtä. Esimerkiksi juomaveden kantaminen huipulle on raskasta työtä, kantajilla on usein 30 kilon kuorma selässään. Kooltaan nämä kantajat ovat länsimaiseen ihmiseen verrattuna yläasteikäisiä poikia ennen murrosikää. Tuntuu todella ristiriitaiselta olla patikoijana huipulla. Meidän takiamme nämä nuoret miehet raatavat ja todennäköisesti saavat raadannastaan elinikäiset selkävaivat. Samaan yhtälöön kun tuo vielä halun kerätä rahaa elintason kohottamiseksi ja vanhuuden eläkepäiviksi, se tietää ruuastakin säästämistä. Pysähdyimme laskeutumisen aikana tauolle samaan paikkaan missä kantajat kuormineen olivat pysähtyneet lounastauolle. He pyörittelivät tahmeasta riisistä palloja joita kastoivat mausteliemeen ja joivat vettä.

Alkumatkasta näimme vuorenhiuppujen lomassa vaaleamman vihreitä alueita. Charanin mukaan siellä todennäköisesti kasvaa istutettu unikkopelto - eikä suinkaan kukkakauppiaita varten. Huumausaineita vastaan taistellaan jatkuvasti ja armeija haravoi säännöllisesti alueita kasvatuksen pois kitkemiseksi.

Kaikki kantajat olivat nuoria miehiä, minkä ikäisiä, sitä en osaa sanoa. He näyttävät 12 vuotiailta, mutta todennäköisesti ovat täyttäneet 20. Toivottavasti ainakin. Eräs kantaja oli aivan riipaiseva poikkeus, vanha mies jolla oli muutamia hampaita vain toisella leuanpuoliskolla. Tumma parkkiintunut nahka luiden ympärillä, muuta ei näkynyt. Kuluneita ja likaisia maalaisvaatteita yllään. Hänellä oli hartioilla pitkä seiväs josta taakat roikkuivat ikiaikaiseen tapaan, seipään keskellä pehmustetta niskan tai hartian kohdalla. Jospa olisin potrettikuvaaja, olisin pyytänyt häntä jäämään kuvattavaksi isommastakin rahasummasta, mitkään sanat eivät pysty hänestä kuvastuvaa elämänkokemusta kuvaamaan. Steven McCurry, tule tänne!

Charan kertoi miten tärkeää on, että kantajille maksetaan kunnolla (mekään emme saaneet edes tilaisuutta jättää Chaille juomarahaa - seikka joka suretti minua koko päivän). Kunnon palkalla kantajien ei ole pakko raataa elääkseen. Joskus he piiskaavat itseään energiajuomilla tai muilla piristeillä jaksaakseen enemmän; amfetamiiniakin on käytetty, mutta puistonvartijat pyrkivät tarkkailemaan kantajia sen estämiseksi. Raataminen tuntuu pahalta, mutta se liittynee vapaaehtoiseen paremman elitason tavoitteluun. Jos matkailu vuorille lopetettaisiin tai muutettaisiin sellaiseksi että sinun olisi pakko kantaa kaikki mitä itse syöt ja juot varusteiden päälle, ei kantajien tarvitsisi raataa. Mutta mitä jos heillä ei sitten ole mitään työtä ja he kituvat yhtä lailla elämisen äärirajalla? Uskon että tällä yhteiskunnalla ei ole selkeää vastausta enkä minäkään sitä ristiriitaa pystynyt ratkaisemaan. Vai yritänkö vain rauhoitella omaatuntoani? Toivon että Charan saa viestinsä perille ja rahan ansaitsemisen kiihko pytyisi tasapainossa terveyden kanssa.

Poikkesimme eiliseltä reitiltä ennen puoltaväliä ja jatkoimme loivammin laskeutuvaa reittiä, kaikkiaan 8 km matkan. Tähän meillä meni 4 tuntia aikaa, mutta siitä puolisen tuntia saattoi mennä taukoihin ja pysähdyksiin. Kun ei ollut kiire katsomaan auringonlaskua kuten eilen, pystyimme jäämään esimerkiksi kuvaamaan "papukaijakukkaa", kiven pinnassa olevaa fossiilia ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia. Maistelimme myös erilaisia metsän antimia joiden englannin tai suomenkielisiä nimiä en tiedä. Eräs oli mausteenakin käytettävä aivan sitruunaruoholle tuoksuva herneen näköinen marja, jossa oli kivi sisällä. Toinen oli jokin tahmeankirpeä hedelmä tai marja, joita kuorimme ja söimme. Matkalla oli mäntyjä/lehtikuusia, upeita rotkoista kohoavia harjuja polkuineen ja kaunis kesäpäivä. Eilinen ylöspäin raataminen oli muisto vain, alaspäin meno oli parhaimmillaan kepeää päiväkävelyä siihen verrattuna. Patikointi päätyi kansallispuiston headquarteriin (en osaa suomentaa sitä nyt) ja autolle. Söimme pihalla jälleen take-away lounaan eiliseen tapaan, tällä kertaa pihalla kuopsuttelevien kanojen ja kissanpoikasen seurassa.

Papukaijakukat, kuin lentävät linnut

Kansallispuistosta ajoimme puolisen tuntia vaikeita kuoppaisia ja kivisiä teitä luultavasti suunnilleen itään päin. Tiet olivat vuoristoisia viidakkoisia taipaleita, joissa näkyi sadekauden vaurioita syvinä ojina keskellä tietä. Keikuimme siellä avolavan penkeillä miten kuten, pitäen kiinni sieltä mistä sai. Rytyytyksen päätteeksi meillä oli jälleen patikointia edessä, menisimme viidakon läpi Lahuu kylään (vuoristokylään) seuraavaksi yöksi. "Welcome to Jurassic Park" sanoi Charan aloittaessamme jälleen kerran kiipeämisen. Pohkeet naukuivat, mutta välillä oli sentään muutakin kuin nousua. Joskus menimme jyrkänteen rinnettä pitkin siihen ikiaikoja sitten louhittua pientä polkua pitkin. Polku oli välillä todella niin kapea, että siihen mahtui vain yksi kenkä kerrallaan! Onneksi nytkin meillä oli apuna bambukepit vaellussauvoina ja kapeikkojen kohdalla kiivetessä niistä sai ylimääräistä tukea iskemällä sen polun alapuolelle tueksi tai kapean jyrkän kohdan alasmenon jarruttamiseksi.

Patikointi ja kiipeily viidakossa vei 1h 45 minuuttia. Emme nousseet kovinkaan paljon lounaspaikalta, arviolta 100 m matkan. Toisaalta se on vain keskimääräinen arvio sijaintien välillä, tuntui että vähän väliä menimme alas tai ylös. Tältä matkalta muistan pähkinöiden syöntiä ja uskomattomien rotkojen ja jyrkänteiden näkymiä. Tuntui uskomattomalta että niin jyrkkään vuorenseinämään sai vaakasuoraan menevää polkua tehtyä. Polut ovat ikivanhoja reittejä vuoristokylien välillä. Lähestyämme kylää meitä tuli ensin vastaan tee- ja kahviviljelmät. Mitä lähemmäs kylää tulimme, sen enemmän teepensaat valtasivat alaa. Tällä hetkellä kahvin hinta on matala ja teen viljelyllä tienaa enemmän. Kyläläinen myy teen lehdet tuoreeltaan eteenpäin ja saa kilolta 40 bht eli noin yhden euron. Charanin mukaan tämä on sangen hyvä tapa ansaita rahaa, koska kyläläiset tulevat toimeen vähällä - minkä saimme aikanaan todeta hyvinkin läheltä. Kyläläisten sivuansiona on myös matkalaisten majoittaminen. Sinne tuskin millään eksyy kukaan turisti itsekseen, kielimuuri on vähintäänkin siinä esteenä eivätkä kylät ole Charanin mukaan merkitty minnekään karttaan. Majoitustoiminta tapahtuu järjestettyjen patikointimatkojen osana ja on melko pienimuotoista pääosin marras-helmikuussa tapahtuvaa aktiviteettia.

Charanin kulkeminen edellä viidakossa pyrki välillä naurattamaan. Hänellä oli mukana selkeästi hänelle tärkeä kapine, viidakkoveitsi. Hän tykkäsi raivata kulkureitille kasvaneita kasveja tai pensaita sekä nuoria kaatuneita puita huitomalla veitsellään niitä poikki. Pidimme hyvän välimatkan häneen kävellessä, koska veitsi viuhui usein arvaamattomiin suuntiin ja kovalla tarmolla. Viidakkoveitsellä hän myös esitteli meille Tiikeripuut. Niitä on uros- ja naaraspuolisia puita. Urospuolisten puiden kohtalona on usein tulla kuorituksia kaarnastaan, koska niistä saa tiikeribalsamia jota voi nauttia viskin seassa tai hieroa jäseniin. Ja toden totta, muutamia puita hakattuuaan Charan löysi uroksen, sen tuoreen kaarnan sisältä näkyi kiiltävää öljyä/pihkaa ja se uhosi vahvaa tiikeribalsamin hajua!

Kuljimme vajaan 40 kilometrin päässä Myanmarin rajasta. Rajaseudulla on edelleen ongelmana huumeiden salakuljettaminen. Kuriireita tulee Myanmarista amfetamiinilastin kanssa. Seudulla on ollut yhteenotto armeijan ja salakuljettajien välillä, jossa moni menetti henkensä. Vuoristoseudulla seikkailee siis vuoristokylien asukkaita omissa puuhissaan, oppaita turisteineen, huumeiden salakuljettajia sekä niitä vastaan taistelevia poliiseja/sotilaita. Onpa lisänä vielä Myanmarin sotilasjunttaa vastaan kapinoivat sissitkin.

Näimme pienen kylän hevosenkengän muotoisen vuoren rinteellä, teepensaiden keskellä. Kylään kuului noin 15 taloutta ja ihmisiä siellä asuu vähän toista sataa. Pääosa heistä asuu siellä vakituisesti, osasta perheistä nuoret ovat kaupungissa töissä, osa palaa takaisin, osa ei. Kouluikäiset lapset ovat sisäoppilaitoksen kaltaisissa vuoristokylän lapsille tarkoitetuissa lähiseudulla sijaitsevissa kouluissa. Jos koulu on kohtuullisen matkan päässä, he saattavat käydä siellä päiväseltään, mutta useammat asuvat kouluilla vähintään viikot, jotkut koko lukukauden.

Lähestymme kylää, jossa yövymme seuraavan yön.

Doi Chiang Dao

Doi Chiang Dao on yli 2 km korkea vuorenhuippu joka sijaitsee eräässä luonnonpuistossa vajaan 40 km Burman (Myanmarin) rajalta. Meidän retkemme suuntautui niihin maisemiin oppaamme Charanin johdolla. Luonnonpuistoon pitää olla etukäteen anottu lupa patikoida ja olinkin sopinut retkestä muutaman kuukauden etukäteen. Olimme kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväisiä retken järjestelyihin, jos pientä miinusta hakee niin se oli auto jolla meitä kuljetettiin. Ahtauduimme takapenkille jossa mies (186 cm) ei mahtunut istumaan suorassa. No, takaisintulomatkalla istuimme perithaimaalaiseen tapaan avolavalla jossa oli todellista matkantekemisen tuntua.

Charan kuljettajineen haki meidät aamulla kahdeksan aikaan hostellilta. Olimme pakanneet kummallekin päiväreput ja jättäneet hostellin varastoon isot rinkat: tulisimme takaisin patikoinnin jälkeen. Tämä on kätevin tapa saada tavarat säilytettyä patikoinnin ajan. Poikkesimme maaseudulla tienvieressä pienessä "loimutuspaikassa", josta ostimme herkkua nimeltä Khao laam, englanniksi sticky rice in bamboo. Nuoren bambun sisään on laitettu tahmeaksi keittyvää riisiä, jossa on kookosmaitoa ja sokeria ja muutamia papuja. Tätä seosta on annettu olla bambussa yön yli ja seuraavana aamuna se laitetaan aivan kuten meidän loimulohi. Loimutuksen jälkeen herkku on valmis, kuin makeaa uunipuuroa söisi, toki koostumus on kakkumaisempaa mutta paahtunut herkku on todella hyvää.

Poikkesimme mennessä Chiang Dao cave -tippukiviluolalle, jonka sisään oli rakennettu temppeli. Täytyy sanoa että niin mahtavia luolia Borneossa nähneenä, ei tämä tehnyt suurta vaikutusta, vaikka olikin ensimmäinen näkemäni temppeli luolan sisällä. Luolan jälkeen suuntasimme luonnonpuistoon jossa söimme thaimaalaista take away -lounasta: riisiä, mausteista soijakastiketta, chilitahnaa ja kanaa. Ei kuulosta kummoiselta mutta oli erittäin maukasta. Lounaan vahvistamina lähdimme kiipeämään todella jyrkkää mäkeä ylös. Kun on edessä viidakkoinen vuori, ei edessä olevsta matkasta näe kuin pienen pätkän, joten ei todella tiedä mitä tuleman pitää. Meille lähti vielä kantajaksi Chai, viehättävähymyinen nuori poika, jonka kantamus oli luultavasti lähellä hänen omaa piskuista painoaan. (Teltat, ruuat vedet...) Me suuret farangit kevyine reppuinemme puuskutimme perässä. No, itse asiassa Chai pinkoi edellä ja odotteli kantamus sopivaan kiveen nojaten meitä aina jonkun mutkan takana. Hidas paarustaminen kanssamme olisi varmasti ollut hänelle liian raskasta. No, kyllä mekin kannoimme painavia reppuja, olihan siellä kolmen päivän varustus ja muutama pullo vettäkin.

Jossain vaiheessa savinen jyrkkä rinne lopulta loiveni käveltäväksi ylämäeksi. Muutamia kertoja jouduin kysymään itseltäni, että pystynkö tähän. Vastaus tuli pienellä viiveellä mutta oli se sentään aina myöntävä. Kiipeämisen viimeisellä osuudella mäki jyrkkeni vielä viimeisen kerran sellaiseksi, että sain kyllä jalan nostettua ylös seuraavan kiven koloon, mutta en enäåä saanut ponnistettua kroppaani siitä ylös. Onneksi kädet olivat levänneet ja vieressä olevista kallion lohkareista sai hyvän otteen: kiskoin itseni askel askeleelta ylös. Kiipeämisellä oli 6 km pituutta ja nousua perusleirille noin 700 m korkeudesta 2 km korkeuteen. Tämä vei meiltä kolme ja puoli tuntia eikä matkalla juuri pysähdelty. Leiripaikalla huipun juurella lepäsimme ehkä puolisen tuntia ennen kuin lähtisimme viimeiselle taipaleelle kohti puutonta huippua, joka oli leiriä noin 200m korkeammalla. Löysin repun taskusta pussin pohjalta salmiakkeja, eivätkä ne ole ikinä maistuneet niin hyviltä. Pidin yhtä kielen alla ja toivoin että vereeni imeytyisi vähän sokeria jotta jaksaisin vielä kivuta huipulle asti.

Telttojen pystytystä ennen huipulle kiipeämistä. Kuvassa naapurin "kolmen rouvan" teltta.
Kiipeämismatkana viimeinen ponnistus oli noin puoli kilometriä ja vei meiltä puolisen tuntia. Oli hyvä kokemus olla jaksamisen rajalla, katsoa sitä silmään ja jatkaa matkaa. Askel askeleelta veti tai ponnisti itseään ylös. Yksi askel kerrallaan ajatteli että kyllä minä vielä tämän jaksan. Sisusta kai siinä lopulta oli kyse.

Huipulla oli muutamia muita ihmisiä ja istuskelimme siellä uupuneina jyrkänteen länsireunalla katsomassa auringon painumista "Three brothers" huippujen taakse.

Pilvet liukuivat pitkin huippuja kietoen niitä välillä pois näkyvistämme ja taas seuraavassa hetkessä paljastaakseen ne meille uudelleen. Pilvet ja aurinko huolehtivat siitä että näkymä vaihtui koko ajan. Auringon painuessa punaisen taivaanrannan taakse ilma viileni huomattavasti ja pimeys alkoi tulla: lähdimme pinkomaan vauhdilla rinnettä alas. Pelkäsin sitä, että joutuisen savista terävää kivikkoa pitkin menemään sysipimeässä (vaikka oli meillä otsalamput mukana), mutta onneksi ehdimme juuri ja juuri pois pahimmilta kohdilta ennen pimeyttä.

Leirillä oli jo teltat pystyssä ja sieltä täältä näkyi nuotiosavuja, kantajat siellä valmistivat meille ruokaa. Telttamme oli tavallinen kahden hengen teltta, taisi olla juuri saman mittainen kuin mieheni, mutta ei sentään joutunut nukkumaan kulmittain. Saimme makuualustat (vähän erikoiset kangaskaistat joiden välissä meni pakkasmaton kaltaisia soiroja) ja makuupussit. Itsellämme oli silkkipussit jotka toimivat lakanana. Huipulla oli melko kylmä eli minulla oli ylläni urheilukerraston pitkät kalsarit ja fleecehousut, korkeakauluksinen poolopaita ja ultrapehmeä hupullinen fleecetakki. Jalassa vielä paksut norjalaiset villasukat. Niin varustautuneena sitten silkkipussiin, makuupussiin ja teltan vetoketju kiinni joten ilmaa sai silläkin tavalla vähän lämpimäksi.

Ennen nukkumaan menoa söimme nuotiolla valmistettua herkullista ruokaa. Lajeja oli useampiakin, mikä oli miehiltä niissä oloissa hieno saavutus. Todella hyvää ruokaa, eikä pelkästään sen vuoksi että lounaasta oli aikaa jo 7 tuntia. Vetäydyimme heti ruuan jälkeen telttaan, väsymys oli melkoinen. Sitä ennen ihastelin vielä tähtitaivasta joka tuntui olevan niin lähellä, niin täynnä tähtiä joita en ole koskaan nähnyt, yhtenä tuikkivana mattona päidemme yllä, vuorenhuippujen muodostamassa pienessä maljassa, kaukana kotoa. Ryömimme pussukoihimme ja thainkielisen puheensorinan kaikuessa leirinuotiolta korviin, yritimme saada unta kovalla alustalla. (Olimme ainoat ei-thainkieliset siellä ylhäällä.)

Heräsin sateen ropinaan. Meillä oli herätyskello soimassa klo 05, jolloin kiipeäisimme toiselle huipulle katsomaan auringon nousua. Tulisiko siitä nyt mitään? Salassa toivoin että jospa sade estäisi sen... Sateen ropivan yltyi valtavaksi pauhuksi, tuuli kierteli voimakkaina puuskina pitkin leirin eri puolia, kiersi piiskaten vettä taivaan täydeltä ja ravistelemassa meidänkin telttaa - kastelemassa lopulta jalkopäädyn kokonaan. Klo 05 Charan huutelee teltastaan: koko huippu on sadepilven peitossa, liian vaarallista lähteä liukastelemaan pimeydessä ylös. Seuraavat kaksi tuntia nukuin kuin tukki. Seitsemältä nousimme ylös, sieltähän se aurinkokin tuli vähitellen meitä lämmittämään ja puristelimme vettä varusteistamme ja söimme aamiaista. Tarjolla oli tulisesti maustettua riisiä tai cornflakesia kookosmaidolla ja kahvia, joten söimme sitä. Charan pilkkoi monta pientä banaania sekaan ja se oli hyvä ja energiapitoinen startti aamun vaellukselle: lähtisimme takaisin alas. Tosin patikkareissu ei vielä tähän loppunut enkä osannut odottaakaan mitä seuraava yö toisi tullessaan.