Kilpikonnan pesä

Torstaina 26.4.2019

Varoituskylttejä rannalle

Yöllä oli satanut ja sadetta riitti vielä koko aamupäiväksi, väliin tauoten, väliin rankempana. Istuskelimme pienessä sateessa rannalla kaislakatosten alla lukemassa kirjaa. Teimme pientä kävelyä vesirajassa (eipä tarvinnut pelätä auringossa palamista). Näin kilpikonnaprojektin pesäaitauksessa paljon väkeä ja toimintaa. Päätimme mennä katsomaan, ehkäpä jokin ryhmä on tullut maahan kaivettuja pesiä katsomaan.

Kurkistimme verkon takaa puuhia, maassa oli kuoppa! Aamuyön partio oli havainnut viherkilpikonnan (Green turtle) pesän ja munia oltiin juuri hautaamassa hiekkaan! Munat haudataan samaan syvyyteen, minne niiden emo oli ne haudannut, joko aurinkoon tai varjoon, riippuen alkuperäisestä sijainnista. Meidän kutsuttiin myös kurkistamaan munia: siellä ne pötköttivät suojassaan kuin golfpallot. Kahden kuukauden kuluttua sieltä 80 % munista kuoriutuisi. Kolmekymmenen vuoden kuluttua, vuoden 2050 paikkeilla – toivottavasti – niistä pari olisi selvinnyt aikuiseksi ja palaisi alkuperäiselle munintarannalle hautaamaan omia munia. Onnea matkaan pikkuiset!

Pesä uudelleen hiekan sisällä (melko syvällä, mitä kuva ei kerro)

Kun nyt vihreydestä oli puhetta kilpikonnien lajinimen kohdalla, tulee mieleen saaren hieno vihreä kierrätyssysteemi. Täällä tosiaan on esimerkillisesti ahkerassa käytössä olevia kierrätysastioita, omansa lasille, tölkeille, muovipulloille ja sekajätteelle. Kierrätyspisteitä oli useita, joissain saattoi olla vähän erityyppisiä astioita. Astioiden lisäksi kylteissä oli ohjeet mitä kyseiseen astiaan on tarkoitus laittaa. Biojäte pyydettiin kompostoimaan. Jokin astia jäi meille ohjeista hieman epäselväksi (miksi General waste -astiaan laitetaan mm. muovipussit, miksi yhden astian kyljessä lukee pahvi mutta kyltissä General waste jne), mutta ehkä paikalliset tietävät miten täyttää nämä. Saarella on paljon vähemmän roskaa kuin Thaimaan tai Vietnamin saarilla olemme nähneet, mutta toisaalta onhan tämä luonnonsuojelualuetta. Sen sijaan meidän hotellimme alueella ei ole yhtään ulkona olevaa roskista, mielellään poimisi rannaltakin roskan jos sellaisen näkisi, jos astioita olisi.

Näin tänään pullojen ja tölkkien astioiden tyhjennyksen ja sitä oli mukana hoitamassa eräs kilpikonnaprojektin työntekijä, joten liekö kierrätys myös heidän saarelle tuomaansa? Myös rantaa siivotaan ja sitä lakaisemassa käy ”siivouspartio”, joiden puseron selkämyksessä lukee sama nimi kuin jäteastioissa. Samat hemmot ovat olleet siistimässä tienvarsia ja lakaisemassa märältä sementtitieltä pois isoja lehtiä. Märkä tie näyttää tulevan aika liukkaaksi täällä, eilen näimme sateen jälkeen tienmutkassa kaatuneen mopedistin.

Vuokrasimme päivällä hotellilta pyörät ja pyöräilimme kaikki tämän kylän tiet läpi. Niitä on tämä noin 2 km kilometrin mittainen kylätie ja muutamia siitä lähteviä pistoja sisämaahan päin. Niistä havaitsimme, että tällä kohtaa saarta maastossa on pieni tasainenkin platta (arvioini mukaan noin 1 neliökilometrin suuruinen alue) ennen jyrkkää nousua ylöspäin ja rantatien lisäksi asutusta löytyy jonkin verran myös sisempää. Täällä on pieni islamilainen moskeija, joka on ehkä rakennettu vuonna 2003, jos oikein tulkitsin. Melko uuden näköinen se onkin. Ajaessamme ohi kuului sisältä rukouslaulun ääntä. Vastaamme yksinäisellä tienpätkällä (minne turistit varmaan harvemmin osuvat) tuli yksinäinen pieni reppuselkäinen poika, joka kohdallamme pisti juoksuksi pelokas ilme kasvoillaan. Pelottavat valkoiset jätit pyörinensä…

Kylänraittia

Pyöräretkellä tavattu lisko, jotka kasvavat saarella suuriksi

Osa lapsista tuntuu meitä pelkäävän, osalle sen sijaan on suurta huvia huudella tervehdyksiä ja vilkutella iloisesti. Mersingissä eräs isä yritti väkisin saada pientä poikaansa koskemaan minua (tuottaisiko se onnea vai mitä ihmettä?) kaupan kassajonossa. Poika itki ja huusi kauhuissaan ja isä yritti väkisin työntää pojan kättä minua kohti. Peräännyin harmissani, en halua olla mikään lapsia pelottava onnen taikakalu tai mikälie. Samaan törmäsimme Saigonissa, sangen epämiellyttävää. Molemmissa tapauksissa lapsen isiä asia sen sijaan tuntui suuresti huvittavan ja he suhtautuivat yritykseen suurella innostuksella. Minun puolestani olkoot lapset sitten mieluummin epäonnisia kuin valkoisesta tädistä tai sedästä traumatisoituneita.

Tänään on syöty hyvää rotia (suolaista ja makeaa) Hamdan Beach cafeessa (aivan lähellä rannan pitkää laituria) ja rannalla avogrillissä grillattua kokonaista kalaa ja kanankoipia Rainbow cafe Juarassa. Molemmissa oli oikein hyvät ruuat, lämpimät suosittelut. BBQ Grilliruokaa saa parhaiten tilaamalla sen jo päivällä, niin säästyy pitkähköltäkin odotukselta.

Pulau Tulai

Keskiviikko 24.4.2019

Viime yönä satoi ja ukkosti. Aamu valkeni harmaana ja märkänä, vettä ripsotellen. Tällainen päiväkö meille osui snorklausretkeen? Lähdimme 10 hengen porukalla pienellä veneellä melkoisten maininkien sekaan. Ei ne olleet varmaankaan kummoisia merimiehen mittapuulla, mutta höykyttivät aluksi melkein paikat hampaista. Ajoimme veneellämme melko pitkän matka, aivan saaren pohjoiskärkeen ja sen jälkeen vielä viereisen Pulau Tulain rantaan. Sillä kohden oli melko paljon kuollutta korallia. Värikkäät kalat ehkä vielä korostuivat harmaasta tai harmaanruskeasta kuolleesta korallista. Jokin korallilaji siellä vielä kasvoi, mutta ensimmäinen ajatus oli ennemmin ”ihan kiva” kuin henkeäsalpaava. Meillä ei ollut vedenalaiskameraa mukana, joten kuvat ovat vain pinnalta.

Seuraava paikka oli erikoisten kivimuodostelmien luona, jota pienet lokin miniatyyrit pitivät omanaan ja huusivat vastalauseita meidän tulollemme. Päivä selkeni ja aurinko tuli esiin! Kivimuodostelmat jatkuivat myös pinnan alle ja tämä olikin retken kauneimpia ja parhaita snorklauspaikkoja. Aamupäivän kolmas paikka oli Tulain hiekkarannan edusta, jossa oli mahdollisuus myös rantautua. 

Lounaalle palasimme Tiomanin edustalle ja siellä saaren pohjoispään Salangin kylään. Kylästä näimme pienen pääkadun kauppoineen ja ravintoloineen. Ranta ei ehkä ollut kummoinen monine veneineen, mutta itse kylässä oli viehättävyyttä ja elävyyttä. Salangissa näkyi myös ylös rinteelle rakennettuja taloja, ehkäpä jokin hotelli? Lounaan jälkeen viimeinen snorklauspaikka oli Salangin vieressä. Pari kilpikonnaa näimme vilaukselta, mutta pääsimme myös seuraamaan suuren kilpikonnan ruokailua korallien välissä, sen uintia ja pinnassa hengittämässä käymistä. Ilmeisesti kilpparin näkö ei ole kummoinen ja kun kelluimme paikallamme se ei välittänyt meistä vaan jatkoi puuhiaan. Mission complished! Kilpparit nähty! Sen jälkeen kotimatka olikin jo ihan tervetullut, aika väsyksissä oli tuosta vedessä pulikoimisesta.

Korallit – elävätkään – eivät täällä olleet huiman värikkäitä, joskin kauniitakin yksilöitä löytyi. Kalat sen sijaan jaksoivat aina ihmetyttää väriloistollaan, muodoillaan ja koollaan. Oli litteitä ja sutjakoita, pallomaisia ja kalanmuotoisia. Monet liikkuivat yksin tai pareittain siten, että parilla neliömetrillä saattoi olla kymmentä eri kalalajia. Jotkut pienet sinertävät hopeakylkiset kalat liikkuivat valtavina satojen tai tuhansien yksilöiden parvissa. Kun snorklasi syvemmän veden rajalle saattoi nähdä suurempia kaloja, jotka vilahtivat näkökentässä. Muodoltaan sienimäinen laakea koralli kätki ”lakkinsa alle” paljon arempia kaloja, joita näki suhahtavan sinne piiloon.

Kuten olen maininnut, on Tioman siis valtaosin pelkkää sademetsää, näitä muutamaa aivan rantaviivassa olevaa kylää lukuun ottamatta. Täällä ei kasvateta mitään, ihan pientä puutarhaviljelyä lukuun ottamatta, mikä sekin on vähäistä.  Tällä rannalla näyttäisi olevan yksi kana-aitaus ja yksi pienikokoisten vuohien (tai muiden vastaavien päkäpäiden) aitaus. Tavara on siis tuontitavaraa, kaikki kierreportaista ananaksiin. Mennessämme illansuussa syömään näimme laituriin tulleen tavaa-aluksen, josta purkautui illan mittaan uskomaton määrä tarvikkeita eri kaupoille ja hotelleille. Niitä sitten vietiin pitkin pääkatua mopon sivuvaunuissa tai auton lavalla. Mopon sivuvaunussa tuli myös kierreportaat. Täällä on hyvin vähän taloja mihin ne sopivat, mutta jonkin verran on uutta rakennusta tekeillä. Rakentaminen on täällä vielä käsityötä, valetaan pienet perustukset maahan ja siihen muurataan tai muuten kyhätään talo päälle. Olemme seuranneet näinä päivinä muutamaa noin 15 neliömetrin rakennusten tekemistä. Jotkut vanhat talot ovat todella askeettisia, olen nähnyt avoimesta ovesta sellaisen sisälle eikä siellä ollut mitään. Ehkä yksi tuoli, koska vanha mies katseli kylätietä avoimesta ikkunasta. Olisin halunnut kuulla mitä hän näki, miten näki saaren muuttuneen kaikkina vuosikymmeninä ja mitä nykyisestä elämänmenosta ajatteli.

Kierreportaat, matkalla jonnekin

Kana, joka ärsyyntyi tungettelevaisuudestani

Mentawak vesiputoukslla

Tiistai 23. huhtikuu 2019

Pieni saarifakta Tiomanista: Sijaitsee Etelä-Kiinan meressä Malesian itärannikolla 56 km etäisyydellä mantereesta, lähellä päiväntasaajaa. Saari on noin 20 km pitkä ja 11-12 km leveä sen leveimmältä kohdaltaan. Saaren muoto muistuttaa minusta nyrkkiä, jossa on peukalo pystyssä. Saari on pääasiassa tiheää sademetsää, asutus ja turismi keskittyy saaren seitsemään kylään. Kylien välillä ei yleensä ole tieyhteyttä (paitsi tie saaren poikki itärannikolta länsirannikolle) ja ilmeisesti kylien välillä liikutaan vesitakseilla. Meillä tästä ei ole omakohtaista kokemusta, koska olemme itärannikon ainoassa kylässä, emmekä liiku täältä varsinaisesti toisiin kyliin. Joitain patikointireittejä löytyy niin ikään. Saaren maaston korkeuserot tekevät ilmeisesti sen, että keskemmälle saarta kenelläkään ei ole kiinnostusta.

Pienelle vaellukselle sademetsään toki piti päästä ja lähdimme Mentawak vesiputoukselle tänään aamupalan jälkeen. (Toisen tiedon mukaan kyseessä on Lubuk Teja vesiputous, mutta who cares.) Saimme hyvät ohjeet matkaan. Ensimmäisenä meidän piti ylittää joki lautalla, jota kiskottiin rannalta toiselle köydellä. Lautta oli parhaat päivänsä nähnyt ja piti seistä varovaisesti tukipuiden päällä, koska päällystys tuntui antavan helposti periksi. Ihan kuivin jaloin tätä ei päässyt tekemään, koska lautta ei tullut aivan rantaan.

Seuraavaksi lähdimme kiipeämään kosteassa kuumuudessa mäkeä ylöspäin. Seurasimme ruostunutta suurta vesiputkea ylös. Putki ei olut käytössä, mutta alkupäässä näkyi merkkejä, että sitä juuri uusittiin. Eräässä mutkassa huusi apinaperhe varoitushuutoaan ja katosi pensaikkoon. Apinat tuntuvat lievästi pelottavilta, koska jossain päin ne eivät pelkää ihmisiä vaan saattavat jopa hypätä päälle. Apinan purema ei olisi mukavaa saada... Nämä veijarit katosivat kuitenkin metsään ja huudotkin loppuivat, kun pääsimme etäämmälle. Matkalla oli kohtia missä oli valtavasti perhosia. Onneksi kiipeämistä ei ollut tuntia mitä ohjeissa sanottiin. Jo vajaan puolen tunnin päästä aloimme kuulla veden pauhua. Samassa kohdassa kuulimme toisen apinalauman (tai -perheen) varoitushuudot ja hipsimme siitä nopeasti ohi. Pienen ajan kuluttua saavuimme jonkinlaisen melko tyhjän padon luokse, jonne tie päättyi. Luimme uudelleen ohjeita ja palasimme omia jälkiä. Jossain kohden vesiputken ali piti päästä toiselle polulle – ja pääsikin, olimme vaan menneet siitä kohden ohi.

Vesiputous oli pieni, mutta sen edessä oli luonnon oma lammikko kirkkaan näköistä vettä. Tiedän kuitenkin, että tropiikissa makean veden uimapaikoista voi huonolla tsägällä saada alkueläimen elimistöönsä, joten jätimme uimisen väliin. Se oli harmittava päätös, koska kiipeämisessä olimme hionneet vaatteetkin aivan märiksi ja viilennys olisi tehnyt hyvää. Istuimme siellä varjoisilla kivillä ja ihastelimme luontoa ja sen ääniä. Jostain puusta putoavasta kopsahduksesta huomasimme, että kaukana latvustossa yksinäinen apina taittoi matkaansa jonnekin. Se tuntui jotenkin eksoottiselle. Paluumatkalla näimme suuren liskon livahtavan kauempana polulla. Takaisin tullessa nousuvesi yllätti ja joessa vesi oli noussut. Jouduimmekin kahlaamaan lautalle yllättävän syvässä vedessä.

Katsoimme jälkikäteen karttaa ja etsimme vesiputouksen sademetsästä – ei ollutkaan ihan helppo nakki, mutta tässä se näkyy:

Ja jotta saa jotain käsitystä etäisyyksistä, tässä kartta suuremmassa koossa. (Kartta on kätköilysivustolta ja hymynaama on läheinen kätkö, josta eilen kirjoitin.) Kuvan hiekkarannalta on otettu tämän matkan hiekkanrantakuvat. 

Tiomaniin tutustumassa

Maanantai 22.4.2019

Söimme aamiaisen omassa hotellissa (vähän epävarmana siihen kuuluuko se yöpymisen hintaan vai ei). Yö oli mennyt miten kuten. Sijainnista johtuen (kuten tänään selvisi) täällä on sähköntuottoon lisänä oma generaattori, joka varmistaa riittävän ja tasaisen sähkönsaannin. Öisin generaattori ei ole päällä, joten ilmastointilaite elämöi köhimällä, sammumalla, käynnistymällä, kiihdyttämällä ja taas kohimällä. Mekkala oli jokseenkin kuin lentokoneen matkustamossa olisi ollut ja jossain vaiheessa päädyimme sammuttamaan sen. Ilmeisesti monesta muusta paikasta poiketen täällä laskee öisin lämpötila niinkin alas kuin 25 huitteille, joten tänään sammutamme yöksi koko rakkineen. Kylmennämme huonetta nyt ennen nukkumaan menoa ja napsautamme kattotuulettimen yöksi ja katsotaan, miten tämä taktiikka toimii. 

Aamiaisen jälkeen lähdimme etsimään kylästä kauppoja ja katsastamaan niiden tarjontaa. Löysin yhdestä kaupasta mystisen pienen pussissa olevan kangasrullan, kuin teltan pohjaa ja ostin sen enempiä miettimättä. Luin jostain blogista, että hietakärpäset purisivat enemmän hiekassa loikoilevia ja tältä voisi välttyä makoilemalla vesitiiviin alustan päällä. Toinen vaihtoehto olisi ylempänä hiekasta olevat rantatuolit – joita rannassamme on jostain syystä vain kolme. Kärpäset mokomat ovat muutaman millimetrin mittaisia mutta purevat viikkokausia kutisevia ja ehkä jopa märkiviä paukuroita. En tiedä vieläkään mikä se kangas on, mutta todella vahvaa ja liukasta vesitiivistä kangasta se on, ikään kuin pussilakana malliltaan, ehkä sinne kuuluu pistää jokin patja tms. sisälle? No meillä se toimii ranta-alustana. 

Maailmalla törmää erilaisiin ympäistöiasioihin mitkä näyttäytyvät pohjoismaisille turisteille ehkä eri tavoin kuin muille, eikä kovin positiivisessa mielessä. Paljon on tehtävää kotimaassakin, älä käsitä väärin, mutta tietyt asiat pistävät silmään muualla eri tavalla. Tässä postauksessa keron kuitenkin tällä saarella törmäämääni kahteen positiiviseen asiaan. 

Ensimmäinen positiivinen asia näkyy kylänraitilla:

Malesia on muslimimaa ja siihen törmää Tiomanilla paitsi naisten päähuiveissa, niin myös tiettyjen kauppojen ja ruokapaikkojen puuttuvaan olut-tarjontaan. Ristiriitaisesti kyllä, kalliina lomasaarena tämä on tax-free saari ja juuri olut on täällä tavallista halvempaa. No, olemme juoneet myös hyviä vastapuristettuja hedelmämehuja, jos olemme sattuneet ”kuivaan ravintolaan”. Hedelmiä täällä ei valtavasti ole tarjolla, joten hyvä että edes mehuna. Ja hedelmä taitaa olla laaja käsite, koska ”hedelmälautanen” erään ravintolan listalla käsitti omenaa, kurkkua ja selleriä.

Päivä on sisältänyt myös uimista, snorkkeleiden testausta ja aurinkovarjon alla torkkumista. Ainakaan vielä en ole törmännyt hietakärpästen puremiin, muutama hyttynen sen sijaan on paukaman jättänyt. Niitäkään ei ole kovin paljon, metsäisemmissä kylätien kohdissa jonkun verran.

Toinen positiivinen asia minkä lupasin mainita, tulee tässä. Olenkohan jo kertonut, että tämän saaren hiekkarannoilla pesii kaksi kilpikonnalajia? Tänne on perustettu kilpikonnien suojeluprojekti ”Juara Turtle Project”, josta voit lukea lisää täältä: https://www.juaraturtleproject.com/. Pähkinänkuoressa projektin tarkoituksena on auttaa pesinnässä etsimällä kilpikonnine pesät, siirtämällä ne JTP:n suojiin, jossa munat haudataan hiekkaan kuten alkuperäinen pesä ja lopulta siirretään ylös kaivautuneet poikaset laatikkoon ja viedään rantaan, jossa ne vapautetaan. Projektin suojissa ei pidetä kilpikonnia, ellei sitten hoideta loukkaantuneita tai hoitoa vaativia yksilöitä. Tietoisuuden levittäminen on myös tärkeää.

Pääsimme siellä aidosti vaihtamaan tietoja, kun kysyin vinkkiä paikassa olevaan kätköön, jota en itse löytänyt. Kätkö ei ollut saatavilla 24/7, joten arvelin sen olevan JTP:n tiloissa, kuten olikin. Vain yksi vakituisesta henkilöstöstä tiesi kätköstä (tai kätköilystä ylipäätään) ja ainakin yksi innostui valtavasti harrastuksesta. Eräs heistä kysyi lähtiessämme, olimmeko mahdollisesti Suomesta (oli kuuostellut aksenttia) – hän oli viettänyt metsäopintojen parissa vuoden Joensuun yliopistossa, johon totesin, että sehän oli minunkin entinen yliopistoni. Maailma on pieni. 

                                                (Mitäkö on kätköily? www.geocaching.com)

Lahuu - vuoristokylässä

Kylän noin 15 perhekuntaa asuvat saman mallin taloissa. Taloon johtaa 5-6 raappusta ylös ja lattiataso on rinteessä 1-2 metriä maasta ylhäällä. Alapuolinen tila on hyödynnetty mm. polttopuuvarastona. Koti koostuu kahdesta vastakkain olevasta yksihuoneisesta rakennuksesta, joiden välissä on eräänlainen avoin terassitila talojen ovien ollessa vastakkain. Molemmissa taloissa on harjakatto pellistä. Seinät on tehty harvasta laudoituksesta, joka päättyvät hieman ennen kattoa. Näin huoneen katonrajassa on avoimet aukot savun poistoon, savuhormia ei ole. Sillä tosiaan toinen rakennuksista on "kitchen room" eli keittiöhuone, jossa on nurkassa parin neliömetrin kokoinen avotulitila, nuotio huoneen nurkassa. Tässä keittiöhuoneessa on pienet jakkaroilta näyttävät bambukapistukset seinällä roikkumassa, jotka nostetaan lattialle pöydäksi. Niillä voi valmistaa ruokaa ja niiden päällä syödä. Tuoleja ei ole, istutaan lattialla. Huoneessa on kaksi kaappia, joissa on astiatavaroita ja todennäköisesti myös kaikki ruokatarvikkeet. Seinillä roikkuu wokpannuja ja muita keittoastioita, jotka ovat avotulen mustuttamia. Oheinen kuva on otettu majapaikkaamme vastapäisestä isovanhempien talosta, joka on pitkälti samanlainen kuin meidän majoituspaikkamme. (Eräistä teknisistä syistä johtuen osa kuvistamme tuhotui ja tässä on tyydyttävä esittämään niitä mitä on.)

Ruuan laittoa keittiöhuoneessa:

Pöytä on seinällä kun sitä ei tarvita:

Tulinurkkauksessa parin neliömetrin kokoinen ehkä valettu laatta, jonka päällä tulta pidetään. Siinä on myös pellistä rakennettu pieni "pönttö", jonne voi laittaa erillistä tulta ja pöntön päällä voi vaikka keittää vettä siihen sopivalla astialla. Pöntön yläosassa on ulkoneva kouru, jotta hyvin pitkät polttopuut voivat tulla palamattomasta päädystään ulos eikä niitä tarvitse pilkkoa pienemmiksi. Polttopuut, jotka sinä iltana nuotiopaikassa paloivat, ovat pähkinäpuuta ja ne paloivat hyvin tasaisesti kipinöimättä. Tulisijassa oli muutama pitkä halko palamassa toisesta päästä ja se sammutettiin kun keittotarvetta ei enää ollut. Huone oli melkoisen täynnä savua ja istuksimme siellä silmät kirvellen. Nukumaan mennessä halot käytiin sammuttamassa vedellä kun savu yltyi sietämättömäksi.

Illalla oli mahdollisuus käydä pesulla. Käytin tämän mahdollisuuden mielelläni hyödyksi. Olin tuonut näytepussukoissa shampoota ja saippuaa retkelle yhteen pesukertaan riittäväksi. Talon takana, ennen kahden pienen sian lättiä, oli yksinkertainen wc-"suihkutila". Tilan umpiseiniä ulottui noin 160 cm korkeudelle ja kattona oli peltikatto. Seinän ja katon välissä oli talojen tapaan avointa tilaa, josta valoa pääsi sisään. Betonilattia ja lattian yhdessä kulmassa reikä. Lattialla oli myös "kyykkypönttö" tarpeita varten, jonkinlainen vesivessa sekin. Kolmannessa nurkassa oli vesihana jonka alla kaksi muovisaavia, toinen suurempi ja toinen matalareunaisempi. Suurempaan saaviin valui vettä ja kun se oli täynnä, siitä valui vettä taas pienempään. Suuresta saavista otettiin omalla lapolla vettä pesuun ja pienemmästä saavista omalla lapolla wc-huuhteluvettä ja takapuolenhuuhteluvettä. Kävin sitten pesulla siinä huoneen nurkassa jääkylmää vettä päälleni kauhoen. Brr, mutta kyllä oli fressi olo sen jälkeen! Hauskana yksityiskohtana oli wc:n seinustalla ylhäällä olevat rouvan paremmast sandaalit, rivissä sopivaa tilaisuutta odottaen.

Meitä varten oli laitettu kaksi patjaa keittiöhuoneen nurkaan lähelle tulisijaa. Lattia oli bambua, isohko bamburunko oli rikottu 3-4cm leveiksi pitkiksi viiluksi ja nämä alle senttimetrin vahviset viilut oli laitettu tiheiden niskojen päälle ja muodostivat siten yksinkertaisen harvan lattian. Se oli helppo pitää lakaisemalla puhtaana kun roskat varisivat alla olevaan polttopuutilaan maahan. Huone oli alkuun mukavan lämmin, mutta tuli yöllä paljon telttaa kylmemmäksi, kun sisällä nukkujat eivät päässeet lämmittämään tilaa. Patjojemme vieressä oli pieni "hajurako" toisiin patjoihin joihin pötkähtivät yllättäen sekä opas että autokuski. Siellä me neljä sitten nukuimme pusseissamme autuaan sikeää unta aamuun asti. Patjat olivat hauskasti sen verran lyhyet että omat jalkanikin roikkuivat nilkoista lattian puolella.

Aamulla heräsin siihen, että emäntämme sytytteli jalkopäässämme nuotion uudelleen henkiin, kävi varmaan muuten tekemässä aamiaista vanhempiensa talossa, joka oli muutaman metrin päässä tästä, pienen tien toisella puolella.

Kylään ei tule sähköä, mutta sinne on valtion lahjoittamat (tai entisen pääministerin lahjuksina antamat) aurinkopaneelit, jotka tuottavat jonkin verran sähköä. Kulutimme siitä osamme kun latasimme puhelimien akut, jotka olivat menneet tällä reissulla ihan tyhjiin. Mietin tätä nuorta kahden lapsen äitiä, pyöreää lyhyttä naista kyykyssä avotulen vieressä, keittämässä vettä ja riisiä, wokkipannun sihistessä vieressä. Aamulla hän esiintyi vaaleanpunaisssa Minni Hiiri pyjamassa. Pieni tytär on yötä mummolassa tien toisella puolella, tuijottaa meitä kiukkuisena kun häntä on selvästi kielletty tulemasta kotiin nyt, kun me olemme siellä. Harmi, vaikka eihän meillä ole mitään yhteistä kieltä aikuistenkaan kanssa. Lapsi kiukuttelee aikansa mummolassa sisällä ja tulee taas oviaukkoon tuijottamaan meitä imeskellen harmiinsa toisen varvastossunsa kärkeä. Nämä lapset, jotka sievät puserot päällä juoksentelevat ympäri kylää, lähtevät pian kylästä vuoristolasten kouluun. Haluavatko he pian kännykän, muotivaatteita? Onko heillä ammatillisia haaveita? Mitä kylille käy, tuleeko niistä seuraavan sukupolven aikana vain turisteja varten pidettyjä kulisseja ja kuinka kauan siellä vielä eletään kuten toissavuosisadalla?

Ylös kylään nouseva tie on kammottavan jyrkkä ja uurteinen, sitä ei monella autolla pääse kulkemaan. Rankkasateet uurtavat tietä yhä uudelleen. Ei ole vesijohtoja ei sähköjohtoja ei viemäreitä. Tai vesijohto kyllä on, mutta epäilen että siihen tulee vesi jostain vuoristopurosta. Monella talolla oli mustia sikoja. Kaikkien sikojen lätti oli samanlainen: noin sika kertaa sika kokoinen paalujen päällä oleva puukehikko. Kävin juttelemassa talomme pienille porsaille vessan takana. Ne eivät olleet moiseen tottuneet ja toinen värisi pelosta puheilleni. Mietin miksi sioille ei voida tehdä aitausta maahan kuten kanoille, mutta ehkäpä maa on siihen liian arvokasta. Mietimme mitä sikojen lihoille tehdään teurastuksen jälkeen, koska emme nähneet mitään kylmäkaapin virkaa toimittavaa, enkä kehdannut sitä oppaalta kysyä. En halunnut antaa kuvaa että epäilen ruokamme tuoreutta tai puhtautta. Ehkäpä siat myydään jonnekin ja vain kylän kanojen liha syödään paikan päällä. Kanat olivatkin hauskoja otuksia, ne kiertelivät pieninä perhekuntina ympäriinsä vapaina. Kun opas teki aamiaista talojen välissä olevalla tasanteella, ne tulivat pian katsomaan josko riisinjyviä olisi jäänyt niillekin.

Meille tehtiin aamiaista ananaksesta, maissilastuista ja jostain juotavasta jugurtista. Opas ja kuljettaja söivät riisin kanssa tulista salaattia, jossa oli mm. läheisten teepensaiden uusimpia lehtiä ja säilykekalaa. Saimme maistaa myös salaattia, joka oli todella maukasta, tuliseen tapaan. Vähän harmitti tuo erikoisesti meille tehty aamiainen, mutta pyrimme maistelemaan kaikkea tarjottua tasaisesti.

Charan teki meille aamiaisen jälkeen retkilounasta, eräänlainen versio rakastetusta Phad thai -ruuasta. Wokkipannulta tämä ruoka nosteltiin puhdistetuille suurille banaaninlehdille, käärittiin kokoon ja sidottiin bambusta saadulla narulla paketiksi. Kätevää ja ekologista; bambuverso kasvaa parhaimmillaan päivässä kymmeniä senttejä, uudistuu nopeasti ja sitä voi käyttää hyväksi niin nuorena kuin vanhempanakin kasvina. Polttopuuna sen sijaan käytetään arvokkaita suuria puita, jotka kasvavat sata vuotta päästäkseen siihen kokoon. Ne katkotaan rinteillä tukeiksi ja vieritetään tielle. Charan paheksui sitä, mutta minulle ei ihan selvinnyt mitä muuta he olisivat voineet tehdä ja katkoivatko he kenties puita yli tarpeen. Ehkäpä jotain muuta nuorta puuta olisi voinut käyttää?

Oli aika pakata reput, heittää hyvästit isäntäväelle ja lähteä patikoimaan. Alkumatka olikin pelkkää alamäkeä, kylänraittia alas. Ohitimme pinenen kylänjäänteen, jossa sinnitteli vielä muutama perhekunta. Aikaisemmin kylä oli ollut yöpymämme kylän kaltainen, mutta siihen ei kuulunut juuri viljelysmaata eikä laidunmaata, joten se alkoi vähitellen kuihtua kokoon. Muutama perhekunta pystyi vielä kasvattamaan siellä riisiä ja piti nautakarjaa, jotka ihmettelivät meitä (ja me niitä) märehtien keskellä tietä. Kellokas osoitti muille että meitä ei tarvitse pelätä ja kävinkin tekemässä tuttavuutta erääseen kosteaan turpaan. Saman talon vierestä Charan nappasi mukaansa kolme palaa bambua. Hän sanoi arvoituksellisesti, että näillä hän keittää meille kahvia. Vähitellen maasto muuttui jälleen ja kävelimme taas toisen vuoren kylkeen uurettua polkua, vuoroin nousten ja vuoroin laskeutuen. Ehdimme lounaalle ihanalle vesiputoukselle, jossa vesiseinämän jylyssä avasimme lounaskääröt ja söimme puikoilla maistuvaa nuudeliruokaa.

Charan viritteli pienistä kepakoista ja risuista nuotion erään kiven taakse ja alkoi vuolemaan pisintä bambukeppiä, joka oli ontto bambumaiseen tapaan, noin 7 cm halkaisijaltaan. Bambun sisällä on aina jossain kohtaa "solmu" joka katkaisee onton tilan välipohjalla toiseen onttoon tilaan. Charan teki siitä n. 40 cm korkean putkion, jonne laitoimme puolisen litraa vettä ja Charan työnsi tupon banaaninlehteä kanneksi. Sitten hän asetti bambum keskelle nuotiota kallelleen. Eipä aikaakaan kun bambu alkoi tupruta vesihöyryä ja vsei kiehui. Tällä välillä Charan oli vuollut lyhyemmistä bambuista meille kahvikupit. Erääseen reunaan hän viistosi kohdan mistä hörpätä ja sitä vastapuoleen hän vuosi koloa. Hän katsli sitä ja suurensi vielä lisää. "For your noses, you know. You have big noses." Hän sanoi hieman häpeillen virnuillen. Mutta kyllä kelpasi juoda bambukupeista kahvit, nenätkin mahtuivat kupin puolelle koloista eikä päätä tarvinnut kallistaa taaksepäin. Kupit lähtivät meille muistoksi mukaan, kaikki muu olikin sitten luonnosta peräisin olevaa aineista ja pääsi takaisin luontoon.

Matkamme jatkui kohti autoa. Ohitimme vielä matkalla vuoristolasten koulun, jossa oli meneillään tauko opetuksesta. Lapset kantoivat elintarpeita koululle iloisessa hälinässä ja tervehtvät meitä siinä ohimennen. Kouluun oli valmistumassa uusi rakennus. Vanhan rakennuksen edessä oli tuettuna jonkinlaisen pukin varaan vanha ovi pöytää toimittamaan - aivan samoin kuin viime asuntomessuilla oli joissain näissä trendikkäissä uusimmissa asunnoissa!

Doi Chiang Dao

Doi Chiang Dao on yli 2 km korkea vuorenhuippu joka sijaitsee eräässä luonnonpuistossa vajaan 40 km Burman (Myanmarin) rajalta. Meidän retkemme suuntautui niihin maisemiin oppaamme Charanin johdolla. Luonnonpuistoon pitää olla etukäteen anottu lupa patikoida ja olinkin sopinut retkestä muutaman kuukauden etukäteen. Olimme kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväisiä retken järjestelyihin, jos pientä miinusta hakee niin se oli auto jolla meitä kuljetettiin. Ahtauduimme takapenkille jossa mies (186 cm) ei mahtunut istumaan suorassa. No, takaisintulomatkalla istuimme perithaimaalaiseen tapaan avolavalla jossa oli todellista matkantekemisen tuntua.

Charan kuljettajineen haki meidät aamulla kahdeksan aikaan hostellilta. Olimme pakanneet kummallekin päiväreput ja jättäneet hostellin varastoon isot rinkat: tulisimme takaisin patikoinnin jälkeen. Tämä on kätevin tapa saada tavarat säilytettyä patikoinnin ajan. Poikkesimme maaseudulla tienvieressä pienessä "loimutuspaikassa", josta ostimme herkkua nimeltä Khao laam, englanniksi sticky rice in bamboo. Nuoren bambun sisään on laitettu tahmeaksi keittyvää riisiä, jossa on kookosmaitoa ja sokeria ja muutamia papuja. Tätä seosta on annettu olla bambussa yön yli ja seuraavana aamuna se laitetaan aivan kuten meidän loimulohi. Loimutuksen jälkeen herkku on valmis, kuin makeaa uunipuuroa söisi, toki koostumus on kakkumaisempaa mutta paahtunut herkku on todella hyvää.

Poikkesimme mennessä Chiang Dao cave -tippukiviluolalle, jonka sisään oli rakennettu temppeli. Täytyy sanoa että niin mahtavia luolia Borneossa nähneenä, ei tämä tehnyt suurta vaikutusta, vaikka olikin ensimmäinen näkemäni temppeli luolan sisällä. Luolan jälkeen suuntasimme luonnonpuistoon jossa söimme thaimaalaista take away -lounasta: riisiä, mausteista soijakastiketta, chilitahnaa ja kanaa. Ei kuulosta kummoiselta mutta oli erittäin maukasta. Lounaan vahvistamina lähdimme kiipeämään todella jyrkkää mäkeä ylös. Kun on edessä viidakkoinen vuori, ei edessä olevsta matkasta näe kuin pienen pätkän, joten ei todella tiedä mitä tuleman pitää. Meille lähti vielä kantajaksi Chai, viehättävähymyinen nuori poika, jonka kantamus oli luultavasti lähellä hänen omaa piskuista painoaan. (Teltat, ruuat vedet...) Me suuret farangit kevyine reppuinemme puuskutimme perässä. No, itse asiassa Chai pinkoi edellä ja odotteli kantamus sopivaan kiveen nojaten meitä aina jonkun mutkan takana. Hidas paarustaminen kanssamme olisi varmasti ollut hänelle liian raskasta. No, kyllä mekin kannoimme painavia reppuja, olihan siellä kolmen päivän varustus ja muutama pullo vettäkin.

Jossain vaiheessa savinen jyrkkä rinne lopulta loiveni käveltäväksi ylämäeksi. Muutamia kertoja jouduin kysymään itseltäni, että pystynkö tähän. Vastaus tuli pienellä viiveellä mutta oli se sentään aina myöntävä. Kiipeämisen viimeisellä osuudella mäki jyrkkeni vielä viimeisen kerran sellaiseksi, että sain kyllä jalan nostettua ylös seuraavan kiven koloon, mutta en enäåä saanut ponnistettua kroppaani siitä ylös. Onneksi kädet olivat levänneet ja vieressä olevista kallion lohkareista sai hyvän otteen: kiskoin itseni askel askeleelta ylös. Kiipeämisellä oli 6 km pituutta ja nousua perusleirille noin 700 m korkeudesta 2 km korkeuteen. Tämä vei meiltä kolme ja puoli tuntia eikä matkalla juuri pysähdelty. Leiripaikalla huipun juurella lepäsimme ehkä puolisen tuntia ennen kuin lähtisimme viimeiselle taipaleelle kohti puutonta huippua, joka oli leiriä noin 200m korkeammalla. Löysin repun taskusta pussin pohjalta salmiakkeja, eivätkä ne ole ikinä maistuneet niin hyviltä. Pidin yhtä kielen alla ja toivoin että vereeni imeytyisi vähän sokeria jotta jaksaisin vielä kivuta huipulle asti.

Telttojen pystytystä ennen huipulle kiipeämistä. Kuvassa naapurin "kolmen rouvan" teltta.
Kiipeämismatkana viimeinen ponnistus oli noin puoli kilometriä ja vei meiltä puolisen tuntia. Oli hyvä kokemus olla jaksamisen rajalla, katsoa sitä silmään ja jatkaa matkaa. Askel askeleelta veti tai ponnisti itseään ylös. Yksi askel kerrallaan ajatteli että kyllä minä vielä tämän jaksan. Sisusta kai siinä lopulta oli kyse.

Huipulla oli muutamia muita ihmisiä ja istuskelimme siellä uupuneina jyrkänteen länsireunalla katsomassa auringon painumista "Three brothers" huippujen taakse.

Pilvet liukuivat pitkin huippuja kietoen niitä välillä pois näkyvistämme ja taas seuraavassa hetkessä paljastaakseen ne meille uudelleen. Pilvet ja aurinko huolehtivat siitä että näkymä vaihtui koko ajan. Auringon painuessa punaisen taivaanrannan taakse ilma viileni huomattavasti ja pimeys alkoi tulla: lähdimme pinkomaan vauhdilla rinnettä alas. Pelkäsin sitä, että joutuisen savista terävää kivikkoa pitkin menemään sysipimeässä (vaikka oli meillä otsalamput mukana), mutta onneksi ehdimme juuri ja juuri pois pahimmilta kohdilta ennen pimeyttä.

Leirillä oli jo teltat pystyssä ja sieltä täältä näkyi nuotiosavuja, kantajat siellä valmistivat meille ruokaa. Telttamme oli tavallinen kahden hengen teltta, taisi olla juuri saman mittainen kuin mieheni, mutta ei sentään joutunut nukkumaan kulmittain. Saimme makuualustat (vähän erikoiset kangaskaistat joiden välissä meni pakkasmaton kaltaisia soiroja) ja makuupussit. Itsellämme oli silkkipussit jotka toimivat lakanana. Huipulla oli melko kylmä eli minulla oli ylläni urheilukerraston pitkät kalsarit ja fleecehousut, korkeakauluksinen poolopaita ja ultrapehmeä hupullinen fleecetakki. Jalassa vielä paksut norjalaiset villasukat. Niin varustautuneena sitten silkkipussiin, makuupussiin ja teltan vetoketju kiinni joten ilmaa sai silläkin tavalla vähän lämpimäksi.

Ennen nukkumaan menoa söimme nuotiolla valmistettua herkullista ruokaa. Lajeja oli useampiakin, mikä oli miehiltä niissä oloissa hieno saavutus. Todella hyvää ruokaa, eikä pelkästään sen vuoksi että lounaasta oli aikaa jo 7 tuntia. Vetäydyimme heti ruuan jälkeen telttaan, väsymys oli melkoinen. Sitä ennen ihastelin vielä tähtitaivasta joka tuntui olevan niin lähellä, niin täynnä tähtiä joita en ole koskaan nähnyt, yhtenä tuikkivana mattona päidemme yllä, vuorenhuippujen muodostamassa pienessä maljassa, kaukana kotoa. Ryömimme pussukoihimme ja thainkielisen puheensorinan kaikuessa leirinuotiolta korviin, yritimme saada unta kovalla alustalla. (Olimme ainoat ei-thainkieliset siellä ylhäällä.)

Heräsin sateen ropinaan. Meillä oli herätyskello soimassa klo 05, jolloin kiipeäisimme toiselle huipulle katsomaan auringon nousua. Tulisiko siitä nyt mitään? Salassa toivoin että jospa sade estäisi sen... Sateen ropivan yltyi valtavaksi pauhuksi, tuuli kierteli voimakkaina puuskina pitkin leirin eri puolia, kiersi piiskaten vettä taivaan täydeltä ja ravistelemassa meidänkin telttaa - kastelemassa lopulta jalkopäädyn kokonaan. Klo 05 Charan huutelee teltastaan: koko huippu on sadepilven peitossa, liian vaarallista lähteä liukastelemaan pimeydessä ylös. Seuraavat kaksi tuntia nukuin kuin tukki. Seitsemältä nousimme ylös, sieltähän se aurinkokin tuli vähitellen meitä lämmittämään ja puristelimme vettä varusteistamme ja söimme aamiaista. Tarjolla oli tulisesti maustettua riisiä tai cornflakesia kookosmaidolla ja kahvia, joten söimme sitä. Charan pilkkoi monta pientä banaania sekaan ja se oli hyvä ja energiapitoinen startti aamun vaellukselle: lähtisimme takaisin alas. Tosin patikkareissu ei vielä tähän loppunut enkä osannut odottaakaan mitä seuraava yö toisi tullessaan.

Rantaa, kipuamista ja herkuttelua

MAANANTAI - PERJANTAI 3.-7.12.1012
Rantaelämä Khao Lakissa jatkuu vaihteeksi onnahdellen. Mies sairastui vatsatautiin ja kuumeeseen, nukkui kuumeisena koko maanantain. Tiistaina aamulla kuume oli poissa ja päivän mittaan voimat palautuivat ja hän pääsi iltapäivällä jo ulkoilemaankin. Näitähän nyt on melkein joka lomalla jollekin tullut, se täytyy vaan ottaa niin, että kun tulee niin tulee. Maanantain ja tiistain siis olimme pojan kanssa omalla hotellin rannalla uimassa ja loikoilemassa.
Osa hotellista rannan suunnasta:

Keskiviikkona olimme kaikki kunnossa ja päätimme patikoida heti aamusta Khao Lak -Lam Ru National Parkiin, tähän ihan lähelle. Luonnonpuisto on perustettu vuonna 1991 ja se käsittää 125 neliökilmetrin alan merenrannasta sisämaahan ajoittain aika kapeahkona kaistaleena. Se rajoittuu siis vain pieneltä osaltaan mereen. Kävelimme siellä kilometrin verran mäkiseen maastoon tehtyä polkua ja pääsimme luonnonpuiston hiekkarannalle, pieneen lahdenpoukamaan muutaman niemen taakse tästä hotellilta katsottuna. Päivällä tulimme takaisin ja kävimme matkalla lounaalla. Tässä päivän kuvasatoa:

Metsästä mereen virtaa pieni puropahanen, jossa nämä kuvaukselliset kukat ajelehtivat ohi juuri kun satuin kohdalle kameran kanssa.

Rannan hiekka oli rapujen kuviomima. Ravut kaivavat pientä koloa hiekkaan, tuovat hiekan ulos kolosta ja pyöräyttävät sen seiväksi pilleriksi säteittäin kolon suustä ulospäin laajenevalle kehälle. Ravut kirjoivat erilaista kaunista pitsistä kuviota, joka pian jäisi laskuveden alle. Mikä lie kolon tarkoitus ja miksi hiekan pyräyttäminen pilleriksi?

Torstaina menimme lavataksilla (600 bht edestakainen matka) läheisille Ton Chongfa vesiputouksille. Vesiputoukset ovat osa samaa luonnonpuistoa kuin mitä eilen näimme meren rannalta, mutta ajoimme niitä katsomaan sisämaahan noin 5 km matkan. Patikoimme puolitoista tuntia kiiveten vesiputouken neljälle eri tasolle. Ne laskevat kaikkiaan 200m viidessä eri tasossa. Ensimmäiselle tasolle voi tulla lapsien tai huonompijalkaisten kanssa, mutta ylemmät tasot olivat melkomoisen kiipeämisen takana. Opasteita oli harvakseltaan ja lähdinpä vielä tavoittelemaan neljännen jälkeen viimeistäkin tasoa. Jouduin kuitenkin palaamaan savista jyrkännettä takaisin alas sen muututtua läpitunkemattomaksi ja huomasin alhaalla kyltin jossa kerrotaan polun loppuvan ja kielletään jatkamasta enää ylöspäin vaarallisen reitin takia.

Päivärutiinit ovat täällä sangen miellyttäviä. Lähdemme aamiaiselle rantaan kahdeksaksi. Mahat pullollaan pakkaamme rantakamppeet / retkikamppeet ja aamupäivä menee joko rannalla tai retkeillen. Lounaan syömme jossain rantaravintolassa ja käymme kahvilla omassa hotellihuoneessa. Iltapäivällä vähän lisää rantaa ja torkuskelua rantatuoleissa. Iltapäivän päätteeksi tulemme suihkuun ja lähdemme kaupungille eli Khao Lakin keskustaan. Käymme erilaisissa liikkeissä ja kaupoissa ja sen jälkeen illallisella. Illallisen jälkeen palaamme huoneeseen, joskus kahdeksaksi, joskus kymmeneksi.

Kerroinko jo aamiaisesta? Ravintola sijaitsee aivan rannalla ja pöydät ovat suuren katoksen alla. Aamiaishuoneessa ruuat ovat katettuna seisoviin pöytiin. Siellä on pieni keittonurkkaus, jossa kokki valmistaa kananmumia toiveiden mukaisesti: keitettyjä, paistettuja tai omeletteja. Söimme joka aamu omeletin täytteinä tomaattia, paprikaa, kinkkua, sipulia, ruohosipulia, tsiliä ja juustoa - täytevalikoimaa oli. Sen jälkeen paahdoimme leipää ja croissantteja (leipävalikoima oli hyvä), päälle oli juustoa ja leikkeleitä sekä erilaisia kasviksia. Lämpimiä ruokia oli todella laaja valikoima, riisi- ja nuudeliruuista perunoihin, pekoniin, makkaroihin ja panukakkuihin. Tämän lisäksi oli joka aamu valikoima tuoreita paloiteltuja hedelmiä: ananasta, papaijaa, melonia, mangoa ja pikkuruisia makeita banaaneja (kuvassa). Voi valita myös maustamatonta jogurtttia tuoreiden hedelmäpalojen ja pähkinöiden kera. Teetä tai kahvia tarjottiin pöytään ja henkilökunta oli erittäin ystävällistä ja hymyilevää. Tuli ihana alku päivälle!

Täysi viikko on täällä nyt vierähtänyt ja huomenna on kotiinpaluun aika. Lähdemme aamulla lentäen Phuketista Singaporeen, josta yölennolla takaisin Helsinkiin. Tulimme arviolta 1300 kilometrin matkan etäisyydelle maitse lähtöpisteestä (alkumatkan 660 km menimme kahteen kertaan, ensin Pulau Pangkoriin mennessä ja toisella kertaa tänne Thaimaahan matkatessa), yhteensä matkasimme vajaassa kuukaudessa tänne päästyämme noin 4000 kilometriä. Pitkät lentomatkat mukaan lukien matkaa tuli 22 500 kilometriä, joskin lentoja ja muuta matkustamista ynnätessä matkasta ei muodostu kokonaiskuvaa. Lento tapahtuu eräänlaisessa ympäristötyhjiössä (purkki taivaalla) verrattuna maata halkovaan junaan tai bussiin.

Tarutaon saariston luonnonpuisto

Tiistai - Torstai 27.-29.11.2012
Kiersimme aamupäivällä Koh Lipen saarta ja etsimme samalla uutta majapaikkaa, nykyinen on varattu kahdeksi yöksi. Saarella on paljon korkeuseroja ja saimme käveltyä itsemme aivan läkähdyksiin. Kuulemani mukaan saarella asuu ja suoraan tai välillisesti turismista hankkii elantonsa noin tuhat alkuperäisasukasta eli merimustalaista. Tämän lisäksi töihin on tullut ihmisiä Thaimaan mantereelta ja Malesiasta toinen tuhat. En osaa arvioida turistien määrää, mutta näkemäni perusteella majoituskapasiteetista olisi käytössä noin puolet, kausi on vasta aluillaan. Huippusesongin aikaa täällä on kaikkiaan kuulemma noin 5000 ihmistä. Saaren hiljaisemmissa osissa on vielä täysin tyhjiäkin majoituspaikkoja.

Majoitus kaikkiaan on täällä hyvin vaatimatonta, mutta joitain hienomman näköisiäkin paikkoja on. Suurin osa näyttäisi olevan tämän tasoista huonetta kuin meillä nyt: bambumaja / puurakenteinen maja tolppien päällä ja sen takaosaan valettu pieni kylpyhuoneen virkaa toimittava kyhäelmä. Viilennys toimii tuulettimella ja sähköä tulee ehkä vain pimeään aikaan. Huonetta ei siivottu päivittäin, lakaisimme itse terassille kantautuvaa valkosita hiekkaa pois, mutta sitä pyöri muutenkin koko ajan jaloissa. Petivaatteina oli "tataminsuojuslakana" ja jonkinlainen päiväpeitto, ei varsinaista lakanaa, mikä oli selvä puute. Paikan ehdoton valtti Lipellä oli sijainti ja se näkyi majoituskuluissa. Pelkkää majoitusta ajatellen hinta-laatusuhde ei ole kohdallaan eli on aivan liian kallis. Sijainti päärannan tuntumassa mutta omalla rannalla, on Sanom Beachin valttikortti. Eri asia sitten on, haluaako siitä maksaa.

Yöt olivat aika sopivia nukkua pelkällä lakanalla, kun on muutenkin lämpimästä nauttiva ihminen. En kokenut öitä liian kuumaksi nukkua ilman ilmastointia, mittari puuttuu mutta arvioimme että huoneessa on ehkä noin +26. Emme kaipaa öisin ilmastointia, päivällä ja alkuillasta huone on tavattoman kuuma, mutta eihän täällä käydä muuta kuin vaatteita vaihtamassa ja suihkussa. Vaatteet ovat kosteampia ilman ilmastointia ja tämä läppärikin sekoili jotain eilen ja mietin että joko jää bloggaaminen tähän, mutta tokeni sentään.

(kuvassa Lipen "pääkatu")


Vaihdoimme kahden yön jälkeen rantabungalowimme pieneen "rivitalobungalowiin" keskemmältä saarta ns. pääkadun varrelta Baan Kasirin-nimiseen resorttiin. Voi kuulostaa omituiselta, mutta muutimme hiljaisempaan ja kätevämpään paikkaan, samalla myös majoituksen taso nousi. Maksamme täällä kahdesta huoneesta yhteensä alle 40 e/yö, hieman vähemmän kuin rannalla perhebungalowista ja sanoisin että hinta-laatusuhde on nyt osapuilleen kohdallaan. Rantabungalowiin kuului musiikkia iltaisin kaikuen vettä pitkin korkealla sijaitsevaan majaamme keskiyöhön asti, tosin ei häiritsevällä volyymilla, mutta kuitenkin. Täällä keskemmällä saarta jää vaille aaltojen pauhinan tuutulaulua, mutta tilalle saa sen, että kaikki on kätevästi aivan lähellä. Tosin näitäkään huoneita ei siivottu kahden yön oleskelun välillä. Ei se muuten, mutta kun wc:ssä on ilmoitus että wc-paperia ei saa heittää pönttöön, niin roskiksen tyhjentämisen luulisi kuuluvan jokapäiväiseen rutiiniin, mutta ei näissä paikoissa. Samoin rivitalon bonuksiin kuului myös aamuyön wc-käynnin yhteyteen ajoittuva torakkajahti, mutta sitähän voi kai sattua missä vaan. (Jahti päättyi muuten 5-0 torakan hyväksi, sen kadotessa lopulta takaisin viemäriin. Vikkelä eläin, niin isoksi kuoriaiseksi) Monet pienet ruokapaikat ovat rivitaloresortissa sopivasti ulottuvilla. Saaren molemmat pitkät rannat ovat nekin viiden - kymmenen minuutin patikoinnin päässä ja vanha rantakin olisi käytettävissä jos sinne haluaisi patikoida. Sieltä oli reilun kilometrin matka tänne useimpien rantaruokapaikkojen ja pääkadun palveluiden äärelle. Tätä paikkaa voimme suositella, mutta toiveita sijainnin suhteen kannattaa todella miettiä etukäteen - tai ottaa ensin huone vain yhdeksi yöksi jos ei tule korkean sesongin aikaan.

Vietimme Loy Kratongin tänä vuonna siis Lipellä ja katselimme rannalla tuttuja juhlallisuuksia. Ihmiset lähettivät merelle pieniä "kukkalaivoja" ja taivaalle pieniä riisipaperitulia. Kaunista ja jotenkin surumielistä kun valkoiset riisipaperikuvut alla loimuavine tulineen kohosivat korkeuksiin, jonnekin pilvien yläpuolelle kai.

Seuraavana päivänä kävimme veneretkellä eri Tarutaon luonnonpuiston saarilla. Korallit olivat suurimmaksi osaksi värittömiä, joukossa kuolleitakin, mutta kaloja oli kohtalaisesti liikkeellä. Varsinaisen snorklaamisen sijasta tarkoitus olikin päästä näkemään luonnonpuiston muita saaria. Ne olivat mukavia pieniä saaria, mutta mitään erityisen hohdokasta ei matkalle sattunut. Hohdokkain ja pelottavin kokemus löytyi ensimmäisestä snorklauspisteestä, Jabang nimisestä merestä kohoavasta koralliriutasta, jossa ei ollut mitään veden pinnalle asti ulottuvaa. Ihmettelimme ensin minkä vuoksi kohta oli aidattu köysin ja poijuin, mutta se selvisi meille kohtuullisen pian. Laskeuduimme mereen ja kuski viittoili meitä menemään köysien sisään. Näin teimmekin ja aloitimme snorklata. Jossain vaiheessa huomasin, että en liiku minnekään vaikka uin rivakasti. Kaikin voimin kroolaten onnistuin etenemään keskelle aluetta ja pysyttelemään siinä paikallaan jonkin aikaa. Ensimmäinen kokemukseni voimakkaasta merivirrasta! Luovuin melko pian ja hilasin itseni köysien avulla takaisin veneeseen, ei mikään erityisen miellyttävä kokemus. Köysikin tuntui välillä menevän syvemmälle pinnan alle tai mahtoiko virta viedä minua ja köyttä sinne, en tiedä. Enää en ihmettele tarinoita merivirtojen mukana ajautumisesta - yhtä hyvin voi kroolata rivakkaa jokea kosken alapuolella vastavirtaan. Veneeseemme hilautui myös eräs japanilainen, joka oli ajelehtinut sinne (ilman räpylöitä vielä) eikä päässyt enää takaisin vastavirtaan omalle veneelleen.

Seuraavat kohteet olivat rauhallisissa vesissä, vaikka ihan lähellä olivatkin. (Miten meressä voi olla niin paikallisia virtauksia?) Kävelimme Koh Hin Ngamin mustilla pyöreänsileiksi hiotuneilla kivillä, snorklasimme Koh Yangilla, söimme piknik-lounaan Koh Rawilla ja kävimme Koh Adangin rannalla ennen Lipelle paluuta.

Mitä mieltä Lipesta tai Tarutaon luonnonpuistosta? Tarutaon luonnonpuisto oli joltinenkin pettymys. Minulla oli selkeästi suuremmat odotukset ja ehkäpä olen käynyt niin suurenmoisissa snorklauspaikoissa, että keskinkertaiset ovat pettymys. Tai ehkä hain sieltä vääriä asioita. Ehkä kuitenkin olen luontokohteiden osalta enemmän "sademetsä ja luola" kuin "valkohiekkainen santa" -ihminen? Lipe taas oli jonkinlainen positiivinen yllätys. Olin kuitenkin odottanut pilattua saarta ja ihmistungosta. Löysin kyllä ihmisen infrastruktuurin, mutta luontoa ei ollut mielestäni pilattu eikä paikka ollut mikään biletyspaikka, jossa en olisi viihtynyt. Kaikenkaikkiaan hyvä kokemus, mutta en tiedä menemmekö koskaan sinne uudestaan, se on nyt nähty.

(Kuvassa Koh Rawin alkuperäisasukas)

Koh Lipe

MAANANTAI 28.11.2012
Takana täydet 30 tuntia matkantekoa lävistäen Malakan niemimaata pituussuunnassa (kartan vihreä viiva on piirretty suoraksi käytännön syistä, vaikka junarata ei kulje suoraan maan halki). Liikennevälineillä taksi-bussi-taksi-juna-juna-minibussi-lautta-pitkähäntävene pääsimme Koh Lipen hiekkarannalle ja patikoimme vielä loppumatkan iltapäivän paahtavassa helteessä Pattaya Beachin mereltä katsottuna vasempaan seunaan. Sieltä lähti lautasilta kallioiden yli niemenkärjen taakse ja täällä odotti Sanom Beach ja sen pieni resort. Ranta on noin 50 metriä pitkä ja kun kahlaa/ui pienen matkan merelle, näkyy koko suuri ranta niemen kärjen takana. Sijainti on siis varsin suojainen, mutta kaikki on täällä Lipellä lähellä, tämä on bumerangin muotoinen ja arviolta 4 km pitkä saari, toisesta päästä kolmisen kilsaa leveä, tältä kohdin vain puolisen kilometriä.

Eilisestä matkustamisesta hauskimpana koin yöjunan 14-tuntisen puksuttelun. Matkasimme Malesian maaseutua ylös, ylitimme Malesia-Thaimaa rajan ja matkasimme vielä ihan pienen matkan Etelä-Thaimaata aina Hat Yain kaupunkiin asti. Pitkässä junassa oli yksi vaunu tehty makuuvaunuksi. Päiväjunan vastakkain sijaitsevista penkeistä kääntyy käytävän molemmin puolin ja pitkittäin vaunun seinustoille jonot alavuoteista ja ylävuoteista. Tällä tavoin vaunuun mahtuu arvioni mukaan noin 40 nukkujaa. Muut vaunut olivat toisen luokan istumapaikkoja täynnä ja osa vaunuista oli hyytävän kylmiä. Paikat varattiin etukäteen netistä ja makuupaikkoja ei varmasti riittänyt kaikille halukkaille. Tunnelma monikansallisessa vanussa oli sangen hauska. Hyvä oli myös huomata, että puhem mistä ei ymmärrä mitään, häiritsee nukkumista paljon vähemmän kuin ymmärrettävä puhe!

Perillä Koh Lipellä meillä on "Family villa" eli bungalow rakennus, jossa on kaksi samanlaista "makuuhuonetta", terassilta on molempiin oma sisäänkäynti. Kummassakin on oma kylpyhuone. Tämä on tosi hatara rakennus ilman ilmastointia, sähköä iltaviidestä aamuun puoli kymmeneen asti. Sillä välin voi käyttää pientä tuuletinta ja latailla akulla toimivia vehkeitä. Kaikki muu olisi ok, mutta sänky on armottoman kova, ei normaali patja vaan kuin muovitetulla tatamilla makaisi ja niinpä heräilin pitkin yötä puutuneisiin jäseniin. Meillä on vielä toinen yö tässä varattuna ja sen jälkeen on tarkoituksena ehkä vaihtaa asumusta tällä saarella. Saari on mukavan tuntuinen, vaikka onkin pelkästään turistien käyttöön tehty. Kausi täällä on juuri alkanut, puolisen vuotta saari on turisteilta osapuilleen suljettuna. Täällä asuu kuitenkin paljon työllistettyä väestöä ja on täällä karttaan merkitty koulukin, joten ei tämä varmaan tyhjä ole silloinkaan.

Koh Lipe sijaitsee kaukana mantereesta, itse asiassa Malesialle kuuluva saari Langawi on tässä Thaimaan mannerta lähempänä. Koh Lipe kuuluu Tarutaon kansallispuistoon, johon kuuluu kymmeniä pieniä saaria, monet niistä suojeltuja. On paljon kritisoitu Lipeä siitä, että sen sijainti lähellä suojeltuja saaria pilaa pian koko saariston. Osittain tämä voi pitää paikkaansa. Toisaalta haluaisin nähdä hyvänä sen, että yksi saari varataan kokonaan matkailulle ja muut saaret jätetään matkailulta (ainakin majoituspalveluilta) vapaaksi vyöhykkeeksi. Jos näin käy, en näe tätä huonona asiana Tarutaon saaristolle. Faktaa kuitenkin on, että ihmiset hakevat elämyksiä ja hakeutuvat luonnonkauniisiin paikkoihin. Näitä ei kokonaan voi varjella turismilta, mutta kohtuullinen keskittäminen on silloin hajasijoittelua parempaa, koska muutama vapaan markkinan majoitus tuo mukanaan aina tarpeen baareille, ruokapaikoille, pesulapalevelulle, minimarketille, snorklausalan yrittäjälle, rättikauppiaalle jne jne. On paermpi että tällainen keskittymä reilusti ja hallitusti perustetaan johonkin ja muilla saarilla käydään vain retkeilemässä jos sitäkään.

Kirjoittelen tätä terassilla tiistaisen aamu-uinnin jälkeen. Näkymät alla lepäävälle merenlahdelle ovat postikorttimaisen kauniit. Meren pohja kivineen ja koralleineen (kuolleita rannan läheisyydessä tosin!) näkyy hyvin tänne ylös, turkoosi vesi täplittyy kivien tumman pinnan kuvioihin. Aamuyöllä satoi rankasti ja ilma on nyt miellyttävän viileä.