Lahuu - vuoristokylässä

Kylän noin 15 perhekuntaa asuvat saman mallin taloissa. Taloon johtaa 5-6 raappusta ylös ja lattiataso on rinteessä 1-2 metriä maasta ylhäällä. Alapuolinen tila on hyödynnetty mm. polttopuuvarastona. Koti koostuu kahdesta vastakkain olevasta yksihuoneisesta rakennuksesta, joiden välissä on eräänlainen avoin terassitila talojen ovien ollessa vastakkain. Molemmissa taloissa on harjakatto pellistä. Seinät on tehty harvasta laudoituksesta, joka päättyvät hieman ennen kattoa. Näin huoneen katonrajassa on avoimet aukot savun poistoon, savuhormia ei ole. Sillä tosiaan toinen rakennuksista on "kitchen room" eli keittiöhuone, jossa on nurkassa parin neliömetrin kokoinen avotulitila, nuotio huoneen nurkassa. Tässä keittiöhuoneessa on pienet jakkaroilta näyttävät bambukapistukset seinällä roikkumassa, jotka nostetaan lattialle pöydäksi. Niillä voi valmistaa ruokaa ja niiden päällä syödä. Tuoleja ei ole, istutaan lattialla. Huoneessa on kaksi kaappia, joissa on astiatavaroita ja todennäköisesti myös kaikki ruokatarvikkeet. Seinillä roikkuu wokpannuja ja muita keittoastioita, jotka ovat avotulen mustuttamia. Oheinen kuva on otettu majapaikkaamme vastapäisestä isovanhempien talosta, joka on pitkälti samanlainen kuin meidän majoituspaikkamme. (Eräistä teknisistä syistä johtuen osa kuvistamme tuhotui ja tässä on tyydyttävä esittämään niitä mitä on.)

Ruuan laittoa keittiöhuoneessa:

Pöytä on seinällä kun sitä ei tarvita:

Tulinurkkauksessa parin neliömetrin kokoinen ehkä valettu laatta, jonka päällä tulta pidetään. Siinä on myös pellistä rakennettu pieni "pönttö", jonne voi laittaa erillistä tulta ja pöntön päällä voi vaikka keittää vettä siihen sopivalla astialla. Pöntön yläosassa on ulkoneva kouru, jotta hyvin pitkät polttopuut voivat tulla palamattomasta päädystään ulos eikä niitä tarvitse pilkkoa pienemmiksi. Polttopuut, jotka sinä iltana nuotiopaikassa paloivat, ovat pähkinäpuuta ja ne paloivat hyvin tasaisesti kipinöimättä. Tulisijassa oli muutama pitkä halko palamassa toisesta päästä ja se sammutettiin kun keittotarvetta ei enää ollut. Huone oli melkoisen täynnä savua ja istuksimme siellä silmät kirvellen. Nukumaan mennessä halot käytiin sammuttamassa vedellä kun savu yltyi sietämättömäksi.

Illalla oli mahdollisuus käydä pesulla. Käytin tämän mahdollisuuden mielelläni hyödyksi. Olin tuonut näytepussukoissa shampoota ja saippuaa retkelle yhteen pesukertaan riittäväksi. Talon takana, ennen kahden pienen sian lättiä, oli yksinkertainen wc-"suihkutila". Tilan umpiseiniä ulottui noin 160 cm korkeudelle ja kattona oli peltikatto. Seinän ja katon välissä oli talojen tapaan avointa tilaa, josta valoa pääsi sisään. Betonilattia ja lattian yhdessä kulmassa reikä. Lattialla oli myös "kyykkypönttö" tarpeita varten, jonkinlainen vesivessa sekin. Kolmannessa nurkassa oli vesihana jonka alla kaksi muovisaavia, toinen suurempi ja toinen matalareunaisempi. Suurempaan saaviin valui vettä ja kun se oli täynnä, siitä valui vettä taas pienempään. Suuresta saavista otettiin omalla lapolla vettä pesuun ja pienemmästä saavista omalla lapolla wc-huuhteluvettä ja takapuolenhuuhteluvettä. Kävin sitten pesulla siinä huoneen nurkassa jääkylmää vettä päälleni kauhoen. Brr, mutta kyllä oli fressi olo sen jälkeen! Hauskana yksityiskohtana oli wc:n seinustalla ylhäällä olevat rouvan paremmast sandaalit, rivissä sopivaa tilaisuutta odottaen.

Meitä varten oli laitettu kaksi patjaa keittiöhuoneen nurkaan lähelle tulisijaa. Lattia oli bambua, isohko bamburunko oli rikottu 3-4cm leveiksi pitkiksi viiluksi ja nämä alle senttimetrin vahviset viilut oli laitettu tiheiden niskojen päälle ja muodostivat siten yksinkertaisen harvan lattian. Se oli helppo pitää lakaisemalla puhtaana kun roskat varisivat alla olevaan polttopuutilaan maahan. Huone oli alkuun mukavan lämmin, mutta tuli yöllä paljon telttaa kylmemmäksi, kun sisällä nukkujat eivät päässeet lämmittämään tilaa. Patjojemme vieressä oli pieni "hajurako" toisiin patjoihin joihin pötkähtivät yllättäen sekä opas että autokuski. Siellä me neljä sitten nukuimme pusseissamme autuaan sikeää unta aamuun asti. Patjat olivat hauskasti sen verran lyhyet että omat jalkanikin roikkuivat nilkoista lattian puolella.

Aamulla heräsin siihen, että emäntämme sytytteli jalkopäässämme nuotion uudelleen henkiin, kävi varmaan muuten tekemässä aamiaista vanhempiensa talossa, joka oli muutaman metrin päässä tästä, pienen tien toisella puolella.

Kylään ei tule sähköä, mutta sinne on valtion lahjoittamat (tai entisen pääministerin lahjuksina antamat) aurinkopaneelit, jotka tuottavat jonkin verran sähköä. Kulutimme siitä osamme kun latasimme puhelimien akut, jotka olivat menneet tällä reissulla ihan tyhjiin. Mietin tätä nuorta kahden lapsen äitiä, pyöreää lyhyttä naista kyykyssä avotulen vieressä, keittämässä vettä ja riisiä, wokkipannun sihistessä vieressä. Aamulla hän esiintyi vaaleanpunaisssa Minni Hiiri pyjamassa. Pieni tytär on yötä mummolassa tien toisella puolella, tuijottaa meitä kiukkuisena kun häntä on selvästi kielletty tulemasta kotiin nyt, kun me olemme siellä. Harmi, vaikka eihän meillä ole mitään yhteistä kieltä aikuistenkaan kanssa. Lapsi kiukuttelee aikansa mummolassa sisällä ja tulee taas oviaukkoon tuijottamaan meitä imeskellen harmiinsa toisen varvastossunsa kärkeä. Nämä lapset, jotka sievät puserot päällä juoksentelevat ympäri kylää, lähtevät pian kylästä vuoristolasten kouluun. Haluavatko he pian kännykän, muotivaatteita? Onko heillä ammatillisia haaveita? Mitä kylille käy, tuleeko niistä seuraavan sukupolven aikana vain turisteja varten pidettyjä kulisseja ja kuinka kauan siellä vielä eletään kuten toissavuosisadalla?

Ylös kylään nouseva tie on kammottavan jyrkkä ja uurteinen, sitä ei monella autolla pääse kulkemaan. Rankkasateet uurtavat tietä yhä uudelleen. Ei ole vesijohtoja ei sähköjohtoja ei viemäreitä. Tai vesijohto kyllä on, mutta epäilen että siihen tulee vesi jostain vuoristopurosta. Monella talolla oli mustia sikoja. Kaikkien sikojen lätti oli samanlainen: noin sika kertaa sika kokoinen paalujen päällä oleva puukehikko. Kävin juttelemassa talomme pienille porsaille vessan takana. Ne eivät olleet moiseen tottuneet ja toinen värisi pelosta puheilleni. Mietin miksi sioille ei voida tehdä aitausta maahan kuten kanoille, mutta ehkäpä maa on siihen liian arvokasta. Mietimme mitä sikojen lihoille tehdään teurastuksen jälkeen, koska emme nähneet mitään kylmäkaapin virkaa toimittavaa, enkä kehdannut sitä oppaalta kysyä. En halunnut antaa kuvaa että epäilen ruokamme tuoreutta tai puhtautta. Ehkäpä siat myydään jonnekin ja vain kylän kanojen liha syödään paikan päällä. Kanat olivatkin hauskoja otuksia, ne kiertelivät pieninä perhekuntina ympäriinsä vapaina. Kun opas teki aamiaista talojen välissä olevalla tasanteella, ne tulivat pian katsomaan josko riisinjyviä olisi jäänyt niillekin.

Meille tehtiin aamiaista ananaksesta, maissilastuista ja jostain juotavasta jugurtista. Opas ja kuljettaja söivät riisin kanssa tulista salaattia, jossa oli mm. läheisten teepensaiden uusimpia lehtiä ja säilykekalaa. Saimme maistaa myös salaattia, joka oli todella maukasta, tuliseen tapaan. Vähän harmitti tuo erikoisesti meille tehty aamiainen, mutta pyrimme maistelemaan kaikkea tarjottua tasaisesti.

Charan teki meille aamiaisen jälkeen retkilounasta, eräänlainen versio rakastetusta Phad thai -ruuasta. Wokkipannulta tämä ruoka nosteltiin puhdistetuille suurille banaaninlehdille, käärittiin kokoon ja sidottiin bambusta saadulla narulla paketiksi. Kätevää ja ekologista; bambuverso kasvaa parhaimmillaan päivässä kymmeniä senttejä, uudistuu nopeasti ja sitä voi käyttää hyväksi niin nuorena kuin vanhempanakin kasvina. Polttopuuna sen sijaan käytetään arvokkaita suuria puita, jotka kasvavat sata vuotta päästäkseen siihen kokoon. Ne katkotaan rinteillä tukeiksi ja vieritetään tielle. Charan paheksui sitä, mutta minulle ei ihan selvinnyt mitä muuta he olisivat voineet tehdä ja katkoivatko he kenties puita yli tarpeen. Ehkäpä jotain muuta nuorta puuta olisi voinut käyttää?

Oli aika pakata reput, heittää hyvästit isäntäväelle ja lähteä patikoimaan. Alkumatka olikin pelkkää alamäkeä, kylänraittia alas. Ohitimme pinenen kylänjäänteen, jossa sinnitteli vielä muutama perhekunta. Aikaisemmin kylä oli ollut yöpymämme kylän kaltainen, mutta siihen ei kuulunut juuri viljelysmaata eikä laidunmaata, joten se alkoi vähitellen kuihtua kokoon. Muutama perhekunta pystyi vielä kasvattamaan siellä riisiä ja piti nautakarjaa, jotka ihmettelivät meitä (ja me niitä) märehtien keskellä tietä. Kellokas osoitti muille että meitä ei tarvitse pelätä ja kävinkin tekemässä tuttavuutta erääseen kosteaan turpaan. Saman talon vierestä Charan nappasi mukaansa kolme palaa bambua. Hän sanoi arvoituksellisesti, että näillä hän keittää meille kahvia. Vähitellen maasto muuttui jälleen ja kävelimme taas toisen vuoren kylkeen uurettua polkua, vuoroin nousten ja vuoroin laskeutuen. Ehdimme lounaalle ihanalle vesiputoukselle, jossa vesiseinämän jylyssä avasimme lounaskääröt ja söimme puikoilla maistuvaa nuudeliruokaa.

Charan viritteli pienistä kepakoista ja risuista nuotion erään kiven taakse ja alkoi vuolemaan pisintä bambukeppiä, joka oli ontto bambumaiseen tapaan, noin 7 cm halkaisijaltaan. Bambun sisällä on aina jossain kohtaa "solmu" joka katkaisee onton tilan välipohjalla toiseen onttoon tilaan. Charan teki siitä n. 40 cm korkean putkion, jonne laitoimme puolisen litraa vettä ja Charan työnsi tupon banaaninlehteä kanneksi. Sitten hän asetti bambum keskelle nuotiota kallelleen. Eipä aikaakaan kun bambu alkoi tupruta vesihöyryä ja vsei kiehui. Tällä välillä Charan oli vuollut lyhyemmistä bambuista meille kahvikupit. Erääseen reunaan hän viistosi kohdan mistä hörpätä ja sitä vastapuoleen hän vuosi koloa. Hän katsli sitä ja suurensi vielä lisää. "For your noses, you know. You have big noses." Hän sanoi hieman häpeillen virnuillen. Mutta kyllä kelpasi juoda bambukupeista kahvit, nenätkin mahtuivat kupin puolelle koloista eikä päätä tarvinnut kallistaa taaksepäin. Kupit lähtivät meille muistoksi mukaan, kaikki muu olikin sitten luonnosta peräisin olevaa aineista ja pääsi takaisin luontoon.

Matkamme jatkui kohti autoa. Ohitimme vielä matkalla vuoristolasten koulun, jossa oli meneillään tauko opetuksesta. Lapset kantoivat elintarpeita koululle iloisessa hälinässä ja tervehtvät meitä siinä ohimennen. Kouluun oli valmistumassa uusi rakennus. Vanhan rakennuksen edessä oli tuettuna jonkinlaisen pukin varaan vanha ovi pöytää toimittamaan - aivan samoin kuin viime asuntomessuilla oli joissain näissä trendikkäissä uusimmissa asunnoissa!

Elämästä vuoristoseudulla

Maisema kuvattuna matkalla vuoristokylään.

Heräsimme seitsemän aikaan nukuttuamme viimeiset kaksi tuntia kuin tukit. Vääntäydyimme ylös teltasta katsomaan uutta päivää. Rankkasade oli pessyt lähitienoot, mutta oli pyörinyt lähinnä täällä huippujen alueella, myöhemmin huomasimme että laskeutuminen ei ollut vaikeaa koska mutainen polku oli yhtä sitkeä kuin edellisenä päivänä. Ei sitä kuivaksi voinut sanoa (jalat pohkeista ja siitä alaspäin mutaantuivat väistämättä), mutta muta ei ollut onneksi muuttunut liukkaaksi liejuksi.

Chai oli lähtenyt hakemaan jo uusia matkailijoita huipulle, joten häntä emme enää nähneet emmekä saaneet kiitettyä varusteidemme kantamisesta. Oppaamme Charan kertoi myöhemmin yrittävänsä toppuutella Chaita tekemästä liikaa työtä. Esimerkiksi juomaveden kantaminen huipulle on raskasta työtä, kantajilla on usein 30 kilon kuorma selässään. Kooltaan nämä kantajat ovat länsimaiseen ihmiseen verrattuna yläasteikäisiä poikia ennen murrosikää. Tuntuu todella ristiriitaiselta olla patikoijana huipulla. Meidän takiamme nämä nuoret miehet raatavat ja todennäköisesti saavat raadannastaan elinikäiset selkävaivat. Samaan yhtälöön kun tuo vielä halun kerätä rahaa elintason kohottamiseksi ja vanhuuden eläkepäiviksi, se tietää ruuastakin säästämistä. Pysähdyimme laskeutumisen aikana tauolle samaan paikkaan missä kantajat kuormineen olivat pysähtyneet lounastauolle. He pyörittelivät tahmeasta riisistä palloja joita kastoivat mausteliemeen ja joivat vettä.

Alkumatkasta näimme vuorenhiuppujen lomassa vaaleamman vihreitä alueita. Charanin mukaan siellä todennäköisesti kasvaa istutettu unikkopelto - eikä suinkaan kukkakauppiaita varten. Huumausaineita vastaan taistellaan jatkuvasti ja armeija haravoi säännöllisesti alueita kasvatuksen pois kitkemiseksi.

Kaikki kantajat olivat nuoria miehiä, minkä ikäisiä, sitä en osaa sanoa. He näyttävät 12 vuotiailta, mutta todennäköisesti ovat täyttäneet 20. Toivottavasti ainakin. Eräs kantaja oli aivan riipaiseva poikkeus, vanha mies jolla oli muutamia hampaita vain toisella leuanpuoliskolla. Tumma parkkiintunut nahka luiden ympärillä, muuta ei näkynyt. Kuluneita ja likaisia maalaisvaatteita yllään. Hänellä oli hartioilla pitkä seiväs josta taakat roikkuivat ikiaikaiseen tapaan, seipään keskellä pehmustetta niskan tai hartian kohdalla. Jospa olisin potrettikuvaaja, olisin pyytänyt häntä jäämään kuvattavaksi isommastakin rahasummasta, mitkään sanat eivät pysty hänestä kuvastuvaa elämänkokemusta kuvaamaan. Steven McCurry, tule tänne!

Charan kertoi miten tärkeää on, että kantajille maksetaan kunnolla (mekään emme saaneet edes tilaisuutta jättää Chaille juomarahaa - seikka joka suretti minua koko päivän). Kunnon palkalla kantajien ei ole pakko raataa elääkseen. Joskus he piiskaavat itseään energiajuomilla tai muilla piristeillä jaksaakseen enemmän; amfetamiiniakin on käytetty, mutta puistonvartijat pyrkivät tarkkailemaan kantajia sen estämiseksi. Raataminen tuntuu pahalta, mutta se liittynee vapaaehtoiseen paremman elitason tavoitteluun. Jos matkailu vuorille lopetettaisiin tai muutettaisiin sellaiseksi että sinun olisi pakko kantaa kaikki mitä itse syöt ja juot varusteiden päälle, ei kantajien tarvitsisi raataa. Mutta mitä jos heillä ei sitten ole mitään työtä ja he kituvat yhtä lailla elämisen äärirajalla? Uskon että tällä yhteiskunnalla ei ole selkeää vastausta enkä minäkään sitä ristiriitaa pystynyt ratkaisemaan. Vai yritänkö vain rauhoitella omaatuntoani? Toivon että Charan saa viestinsä perille ja rahan ansaitsemisen kiihko pytyisi tasapainossa terveyden kanssa.

Poikkesimme eiliseltä reitiltä ennen puoltaväliä ja jatkoimme loivammin laskeutuvaa reittiä, kaikkiaan 8 km matkan. Tähän meillä meni 4 tuntia aikaa, mutta siitä puolisen tuntia saattoi mennä taukoihin ja pysähdyksiin. Kun ei ollut kiire katsomaan auringonlaskua kuten eilen, pystyimme jäämään esimerkiksi kuvaamaan "papukaijakukkaa", kiven pinnassa olevaa fossiilia ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia. Maistelimme myös erilaisia metsän antimia joiden englannin tai suomenkielisiä nimiä en tiedä. Eräs oli mausteenakin käytettävä aivan sitruunaruoholle tuoksuva herneen näköinen marja, jossa oli kivi sisällä. Toinen oli jokin tahmeankirpeä hedelmä tai marja, joita kuorimme ja söimme. Matkalla oli mäntyjä/lehtikuusia, upeita rotkoista kohoavia harjuja polkuineen ja kaunis kesäpäivä. Eilinen ylöspäin raataminen oli muisto vain, alaspäin meno oli parhaimmillaan kepeää päiväkävelyä siihen verrattuna. Patikointi päätyi kansallispuiston headquarteriin (en osaa suomentaa sitä nyt) ja autolle. Söimme pihalla jälleen take-away lounaan eiliseen tapaan, tällä kertaa pihalla kuopsuttelevien kanojen ja kissanpoikasen seurassa.

Papukaijakukat, kuin lentävät linnut

Kansallispuistosta ajoimme puolisen tuntia vaikeita kuoppaisia ja kivisiä teitä luultavasti suunnilleen itään päin. Tiet olivat vuoristoisia viidakkoisia taipaleita, joissa näkyi sadekauden vaurioita syvinä ojina keskellä tietä. Keikuimme siellä avolavan penkeillä miten kuten, pitäen kiinni sieltä mistä sai. Rytyytyksen päätteeksi meillä oli jälleen patikointia edessä, menisimme viidakon läpi Lahuu kylään (vuoristokylään) seuraavaksi yöksi. "Welcome to Jurassic Park" sanoi Charan aloittaessamme jälleen kerran kiipeämisen. Pohkeet naukuivat, mutta välillä oli sentään muutakin kuin nousua. Joskus menimme jyrkänteen rinnettä pitkin siihen ikiaikoja sitten louhittua pientä polkua pitkin. Polku oli välillä todella niin kapea, että siihen mahtui vain yksi kenkä kerrallaan! Onneksi nytkin meillä oli apuna bambukepit vaellussauvoina ja kapeikkojen kohdalla kiivetessä niistä sai ylimääräistä tukea iskemällä sen polun alapuolelle tueksi tai kapean jyrkän kohdan alasmenon jarruttamiseksi.

Patikointi ja kiipeily viidakossa vei 1h 45 minuuttia. Emme nousseet kovinkaan paljon lounaspaikalta, arviolta 100 m matkan. Toisaalta se on vain keskimääräinen arvio sijaintien välillä, tuntui että vähän väliä menimme alas tai ylös. Tältä matkalta muistan pähkinöiden syöntiä ja uskomattomien rotkojen ja jyrkänteiden näkymiä. Tuntui uskomattomalta että niin jyrkkään vuorenseinämään sai vaakasuoraan menevää polkua tehtyä. Polut ovat ikivanhoja reittejä vuoristokylien välillä. Lähestyämme kylää meitä tuli ensin vastaan tee- ja kahviviljelmät. Mitä lähemmäs kylää tulimme, sen enemmän teepensaat valtasivat alaa. Tällä hetkellä kahvin hinta on matala ja teen viljelyllä tienaa enemmän. Kyläläinen myy teen lehdet tuoreeltaan eteenpäin ja saa kilolta 40 bht eli noin yhden euron. Charanin mukaan tämä on sangen hyvä tapa ansaita rahaa, koska kyläläiset tulevat toimeen vähällä - minkä saimme aikanaan todeta hyvinkin läheltä. Kyläläisten sivuansiona on myös matkalaisten majoittaminen. Sinne tuskin millään eksyy kukaan turisti itsekseen, kielimuuri on vähintäänkin siinä esteenä eivätkä kylät ole Charanin mukaan merkitty minnekään karttaan. Majoitustoiminta tapahtuu järjestettyjen patikointimatkojen osana ja on melko pienimuotoista pääosin marras-helmikuussa tapahtuvaa aktiviteettia.

Charanin kulkeminen edellä viidakossa pyrki välillä naurattamaan. Hänellä oli mukana selkeästi hänelle tärkeä kapine, viidakkoveitsi. Hän tykkäsi raivata kulkureitille kasvaneita kasveja tai pensaita sekä nuoria kaatuneita puita huitomalla veitsellään niitä poikki. Pidimme hyvän välimatkan häneen kävellessä, koska veitsi viuhui usein arvaamattomiin suuntiin ja kovalla tarmolla. Viidakkoveitsellä hän myös esitteli meille Tiikeripuut. Niitä on uros- ja naaraspuolisia puita. Urospuolisten puiden kohtalona on usein tulla kuorituksia kaarnastaan, koska niistä saa tiikeribalsamia jota voi nauttia viskin seassa tai hieroa jäseniin. Ja toden totta, muutamia puita hakattuuaan Charan löysi uroksen, sen tuoreen kaarnan sisältä näkyi kiiltävää öljyä/pihkaa ja se uhosi vahvaa tiikeribalsamin hajua!

Kuljimme vajaan 40 kilometrin päässä Myanmarin rajasta. Rajaseudulla on edelleen ongelmana huumeiden salakuljettaminen. Kuriireita tulee Myanmarista amfetamiinilastin kanssa. Seudulla on ollut yhteenotto armeijan ja salakuljettajien välillä, jossa moni menetti henkensä. Vuoristoseudulla seikkailee siis vuoristokylien asukkaita omissa puuhissaan, oppaita turisteineen, huumeiden salakuljettajia sekä niitä vastaan taistelevia poliiseja/sotilaita. Onpa lisänä vielä Myanmarin sotilasjunttaa vastaan kapinoivat sissitkin.

Näimme pienen kylän hevosenkengän muotoisen vuoren rinteellä, teepensaiden keskellä. Kylään kuului noin 15 taloutta ja ihmisiä siellä asuu vähän toista sataa. Pääosa heistä asuu siellä vakituisesti, osasta perheistä nuoret ovat kaupungissa töissä, osa palaa takaisin, osa ei. Kouluikäiset lapset ovat sisäoppilaitoksen kaltaisissa vuoristokylän lapsille tarkoitetuissa lähiseudulla sijaitsevissa kouluissa. Jos koulu on kohtuullisen matkan päässä, he saattavat käydä siellä päiväseltään, mutta useammat asuvat kouluilla vähintään viikot, jotkut koko lukukauden.

Lähestymme kylää, jossa yövymme seuraavan yön.